Reissun purkua

Jos sitä vielä koko reissua jotenkin yrittäisi niputtaa kasaan. 

Kandyssa oltiin pari viikkoa, jonka jälkeen lähdettiin mielestämme ansaitulle muutaman päivän lomalle Sri Lankan rannikolle. Lähtö Kandysta oli jokseenkin vaikea…myönnettäköön, että kyynelkin siinä vierähti. Kaikki se mitä orpokodissa oli koettu oli henkisellä tasolla niin valtavaa. Mutta eteenpäin on mentävä.

Ensimmäiseksi saavuimme Galleen. Rauhallinen paikka meren rannalla. Parvekkeella istuessa sai vilkuttaa valkoisiin koulupukuihin pukeutuneille tytöille ja pojille. Työt ja kaikki koettu oli vielä hyvin vahvana mielessä ja lomalle irrottautuminen oli vaikeaa. Matkamme jatkui Hikkaduwaan. Paljon turisteja, turistisuomea puhuvia paikallisia. Pari ensimmäistä päivää meni sille naureskellen mutta lopulta se alkoi tuntua tungettelevalta ja ahdistavalta. Meitä ei ole tarkoitettu rantalomalle.

Vielä viimeisinä päivinä saimme kokea jotain käsittämättömän koskettavaa. Lähdimme tuktukin kyytiin ajatuksena käydä vielä buddhalaisessa temppelissä. Kuskimme kuitenkin päätti näyttää meille jotain, mihin emme osanneet varautua. Hän vei meidät Tsunami Photo Museumiin. Sen kohtaaminen oli pysäyttävää. Museossa oli satoja kuvia orvoista lapsista, junaonnettomuudesta, kelluvista ruumiista, itkevistä vanhemmista. Kaikki se keveys, mitä lomapäivät olivat mieleen tuoneet vaihtuivat mielen raskauteen, suruun. Kuvia oli vaikea katsoa, tekstejä niiden alla vielä vaikeampi lukea. Kyyneleitä ei voinut estää. Meri, joka oli ollut heidän ystävänsä oli hetkessä vienyt yli 35 000 ihmisen hengen Sri Lankassa. Kaikkein puistattavinta oli kuulla kuskimme tarina siitä hetkestä. Hän oli ollut rannalla kun tsunami oli tullut ja selvinnyt siitä kaikesta vain yksinkertaisesti juoksemalla pakoon. Arvoitukseksi jäi, miten hän suhtautuu mereen nyt, sillä niin hiljaiseksi kokemus veti, että kysymyksiä ei voinut esittää.

Matkalla Hikkaduwasta lentokentälle osui eteemme vielä toinen vähintäänkin outo tilanne. Tien vieressä huomasimme kuinka ihmiset kantoivat ruumisarkkua. Nopealla vilkaisulla näytti, että he siirtävät sen paikasta toiseen. Tarkemmin kun tilannetta katsoi, edessä näki kukkia kantavia ihmisiä ja perässä kulki ihmisryhmä. Siis hautajaissaattue. Tilanne oli hyvin absurdi. Kaikessa sen outoudessaan hyvin koskettava.

Sri Lankassa vallitsi välittömyys. Vaikka ennen reissua mieliimme piirrettiin uhkakuvia ja se jollain tasolla varjosti lähtöä, niin paikan päälle saavuttua kaikki se hälveni. Ihmiset olivat ystävällisiä, joskus vähän turhankin tuttavallisia mutta liikkuminen ja oleminen maassa oli erittäin turvallista. Vielä on vaikea tajuta missä sitä on ollut ja kotiin palattua tuntuikin, että koko reissua ei ole tapahtunut. Pikkuhiljaa varmaan omaan tajuntaankin iskee kaikki se mitä oikeasti on tapahtunut. Kokemus, reissu, ihmiset ja maa säilyy lämpimänä muistona mielessä. Toiveissa palaan maahan joskus vielä uudelleen.

Suurimmat ja rakkaimmat kiitokset Merville <3 Teit reissusta uskomattoman ja unohtumattoman. Kaikki sujui niin vaivattomasti, vaikka alkuun mietityttikin miten niin tiivis yhteiselo sujuu J Vaikka työ olikin raskasta, niin sinun kanssa sitä tehdessä se muuttui kevyeksi. Oli joku johon tukea ja turvata. Yksin en olisi varmasti siitä selvinnyt, enkä kenenkään toisen kanssa olisi voinut reissua tehdä. Kiitos kaikista niistä kokemuksista ja muistoista joita yhdessä loimme. Niissä riittää sitten mummoina muisteltavaa. Kiitos <3

Niina

Ajatusten työstämistä

Reissu on nyt takana. Eilen saavuttiin takaisin Suomeen ja ajatukset on vähintäänkin sekavat. Jospa vielä viimeiset kirjoitukset tänne saisi niitä jotenkin selvemmiksi.

Viimeiset työpäivät olivat uskomattomia. Kandysta lähdettäessä olo oli haikea. Tuntui, että pieni osa itseä jäi Daya Nivasan orpojen luokse. Vaikka aluksi tuntui, että kokemuksesta ei saa mitään irti ja itsestä ei saa annettua sitä mitä haluaisi ja tarvitsisi, niin viimeisinä päivinä se kaikki vähä tuntui valtavan suurelta. Saimme tehdä Mervin kanssa töitä samassa ryhmässä ja se antoi omalle tekemiselle suuren määrän varmuutta. On valtavan vaivatonta tehdä töitä ihmisen kanssa johon pystyy luottamaan. Kun tietää, että toinen tekee sitä samaa työtä samalla antaumuksella ilman sen suurempia sopimuksia.

Viimeisinä päivinä Hope-ryhmän ohjelma ja ohjaus oli meidän vastuulla. Sisar hoiti päivän aloitukset ja lopetukset mutta ohjelma jäi yksin meille. Suunnittelimme kaikkien päivien ohjelmat edellisenä iltana ja kertasimme ne vielä seuraavana aamuna töihin mennessä. Kerroimme Sisarelle mitä olemme ajatelleet ja hän otti kaiken vastaan hymyssä suin. Se yksin jo antoi luottoa sille, että olemme antamassa ja kokemassa jotain suurta, vaikka se pieneltä itsestä tuntuikin. Se, että joku ottaa kaiken tietomme ja taitomme niin valtavalla ilolla ja mielenkiinnolla vastaan, antoi luottoa omaan osaamiseen. Vaikutti siltä, että ainoastaan Sisar Hope oli oikeasti kiinnostunut hyödyntämään meidän osaamistamme ja kokemustamme. Heti ensimmäisenä päivänä kerroimme johtavalle Sisarelle, mitä Suomessa teemme mutta tuntuu, että tieto ei tavoittanut tarvittavalla tavalla kaikkia. Toisaalta niin pienessä ajassa on mahdotonta edes yrittää vaikuttaa koko paikan toimintaan. Jos saamme jotain aikaiseksi yhdessä ryhmässä, ryhmässä johon meillä on eniten annettavaa ja joka eniten apuamme kaipaa, koen reissumme merkitykselliseksi.

Päivät kulkivat rennosti ja rauhallisesti. Ryhmässä on aina tehty kaikki hirveällä kiireellä. On ollut tärkeä saada paljon mahdutettua yhteen hetkeen. Mutta meidän ohjelmien tarkoitus oli rauhoittaa päivät ja antaa orvoille heidän kaipaamaansa kahdenkeskistä aikaa. Ja siinä me myös onnistuimme. Vaikka huoneen toisessa päässä oli meluavia lapsia, saimme jo pelkällä ryhmäjärjestyksellä aikaan harmoniaa. Kaikki näkivät toisensa ja olivat samaan aikaan mukana kaikissa tilanteissa. Vaikka meitä vapaaehtoisia olikin vain neljä kaikkia 13 orpoa kohtaan, pystyimme antamaan heille kaikille huomiota samaan aikaan pelkällä ympyrämuodostelmalla. Aiemmin kaikki istuivat pöytien ympärillä ja puolet ryhmästä jäi aina toiminnan ulkopuolelle, toiminta oli hajallaan ja ryhmässä vallitsi rauhattomuus.

Äh…voi kuinka ajatusten jäsentäminen tuntuukin erittäin vaikealta. Kaikki on hyvin sekaisin päässä. Tuntuu, että sormet eivät pysy aivojen mukana. Haluaisin kertoa niin paljon mutta kaikkea ei voi sanoin, ei edes kuvin kertoa…

Eniten koko vapaaehtoistyökokemuksesta sain. Sain kokemusta, luottoa siihen että taidan hyvinkin olla oikealla alalla. Kaikki ne iloiset ilmeet, joita vähällä saatiin aikaan, Sisaren kiitollisuus ja arvostus, hymyt, lämpö…rakkaus. Se on aivan valtavan suuri henkinen voimavara, jonka toivottavasti pystyy viemään mukanaan omalle työpaikalle. Koskettavin hetki oli kuitenkin se, kun ryhmän avustaja luki heille Pikku Prinssiä. Kirja on itselleni tärkeä monestakin syystä. Lukuhetkeä seuratessa kyyneleiden nieleminen oli vaikeaa. Oli mahtavaa nähdä koko ryhmä yhdessä niin rauhallisena ja keskittyneenä. Tyttö, joka normaalisti vaeltaa huoneessa, istui koko sen hetken tuolillaan ja kuunteli.

Vaikka nyt vieläkin tuntuu, että olisi voinut ehkä antaa vielä enemmän, olisi halunnut tehdä enemmän, niin pienet asiat muodostuvat ajan kanssa suuriksi. Ehkä saimme pienillä asioilla jotakin aikaan. Ehkä tässä ei todellakaan ole mitään hätää…

Niina

Herkkyys kohdata

Kello 7.15. Vihreää teetä ja meren kohinaa. Yö oli pitkä. Heräsin ekan kerran jo yhdeltä ja aloin kuuntelemaan meren ääntä ja odottamaan hetkeä että on soveliasta nousta ylös. Mutta olipahan aikaa miettiä kaikkea kokemaansa ja yritän sitä nyt koota jotenkin järkeväksi. Vakuuttuen siitä, että teksistä tulee poukkoilevaa ja ilman mitään johtolankaa etenevää. Koittakaa kestää.

Reissuun lähtö oli monelta osin tosi vaikeaa, mutta tunne siitä, että tämä reissu täytyy tehdä juuri nyt, oli vahva. Maasta ja sen kaikista uhista varoiteltiin moneen otteeseen, monesta eri suunnasta. Vaikka itse oli varma ja rohkea, epävarmuus hiipi mieleen monta kertaan ennen lähtöä. Myös perheen ja lasten jättäminen muutamaksi viikoksi arvelutti lähipiiriä. Ennen matkaa juttelin moneen kertaan omien tyttöjeni kanssa ja sain heistä varmuutta. Roosan sanoin: Jos kaikki ajattelisivat, että kaikki pienikin hyvän antaminen itsestään, oman maan rajojen ulkopuolelle on turhaa, niin eikö maailma olisi aika karmaisevan kylmä paikka? Kiitos kotijoukoille kaikesta tuesta, varsinkin kotona häärivälle isälle, joka on nyt muutaman viikon ajan täyttänyt myös äidin paikan. Pian olen takaisin <3

Vapaaehtoistyöstä. Se on ollut jo pitkään unelmani. Halusin tehdä työtä nimenomaan omalla alallani, jotta saisin riuhdottua itsestäni ammatillisesti irti mahdollisimman paljon. Antaa ja saada. Kaikkien kokemusten purkaminen vielä täällä ollessa ei onnistu millään, on vielä liian lähellä, mutta kaiken jäsentäminen jatkuu varmasti pitkään sen jälkeen kun on jo palannut kotiin ja omaan työhön, omien ihanien asiakkaiden ja työkavereiden pariin. Varautukaa siellä siis jakamaan kokemukseni moneen kertaan :)

Viimeinen päivä Daya Nivasa -orpokodissa oli kaikin tavoin haikea, tulvillaan tunteita. Mutta päällimmäisenä oli kuitenkin ilo, kiitollisuus ja ystävyys. Saimme Niinan kanssa taas ottaa ohjat käsiimme koko aamupäivän ajaksi. Muutimme luokkahuoneen järjestyksen poistamalla kaikki turhat pöydät tilasta ja keräämällä kaikki yhteen isoon piiriin huoneen keskelle. Sister Hope lähti touhuumme mukaan taas innokkaasti, vahvalla luottamuksella meihin. Olimme saaneet Hope -ryhmään kaksi Australialaista vapaaehtoista, joten meillä oli mahdollisuus antaa kaikille ryhmäläisille kaipaamaamme yksilöllistä aikaa. Tunnelma luokassa oli aivan mahtavan rauhallinen, yleensä niin levottoman ja meluisan toiminnan vastapainoksi. Peaceful, sanoi Sister Hope. Herättelimme aisteja kaikin tavoin, keinoin ja kaikin välinein mitä vain löysimme ja keksimme. Pääasia oli kuitenkin se kehdenkeskinen huomio minkä pystyimme jokaiselle antamaan ja työn tekeminen rauhallisesti.
Veimme Hope -ryhmälle meistä muistona Pikku Prinssi -kirjan, toki Sri Lankan kielellä, sinhalalla kirjoitettuna. Sen lukeminen aloitettiin viimeisenä päivänämme ja Sister Hope lupasi käsi sydämellä, että kun se on luettu loppuun, se aloitetaan alusta uudelleen. Ja taas uudelleen.

Pienet teot, suuret vaikutukset. Niin moneen ihmiseen. Erityisesti varmasti meihin. Sister Hope halusi jutella meidän kanssa ennen lähtöämme ja kiitti meitä täydestä sydämestään, kyyneleet silmissään, kaikesta. Hän oli oppinut meiltä paljon ja jos antamistamme, itselleen ehkä mitättömiltäkin tuntuvista opeista, edes muutama jää elämään Daya nivasa -orpokodin Hope -ryhmän elämään ja Sister Hopen mieleen ja sydämeen, olemme todellakin onnistuneet siinä mitä lähdimme hakemaan, tekemään ja saavuttamaan. Äiti Teresan sanoin: "One thing I ask of you: Never be afraid of giving. There is a deep joy in giving, since what we receive is much more than what we give."

Kiitos Niina <3 Kiitos, että sain jakaa tämän kokemuksen kanssasi. Meidän ystävyys ja työn tekeminen yhdessä on saumatonta ja helppoa. Se on antanut, ja antaa minulle edelleen voimaa löytää itsestäni niin paljon enemmän rohkeutta ja herkkyyttä kohdata uusia asioita, mihin olisin itse täällä ikinä kyennyt. Ihailen tapaasi tehdä työtä, lähestyä ihmisiä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti heittäytymällä, täydellä sydämellä. Kiitos <3

Mervi

Daya Nivasa

Kuvat puhukoot puolestaan tällä erää...

Huomenna päivitystä biitsiltä ;)

So, what do we have in program today?

Meidät vastaanotti kysymyksellään iloisesti kupliva ja työlleen antautuva Sister Hope. Hän tuo olemuksellaan rauhan omaan sisimpään, mutta samalla myös ison kaipuun ja kysymyksen siitä, mitä itse voisi olla ja mitä oikeasti voisi antaa itsestään, jos vain ikinä osaisi. Hänen tapansa kohdata kehitysvammaiset on jotain uskomatonta, niin välitöntä. Kadehdin. Jos edes palan voisin hänen vakaumuksestaan ja antaumuksestaan saada itselleni ja itseeni…

Mutta, me vastasimme hänen kysymykseensä antamalla itsestämme sen minkä sillä hetkellä pystyimme. Ja onneksi voimme kertoa, että se kaikki minkä annoimme, tuli puhtaasti meidän molempien sydämistä. Hetket sormivärien kanssa sotkemisesta olivat käsittämättömän vaikuttavia ja tempaisivat meidät molemmat täysillä mukaan siihen, mikä meille on tärkeää ja mistä itse saamme voimaa jatkaa työtämme eteenpäin. Hope –ryhmän kehitysvammaiset lähtivät antaumuksella mukaan toimintaan, kukin omalla tavallaan ja omilla kyvyillään. Oli mahtavaa huomata, kuinka jokainen uppoutui siihen mitä eteen tuotiin ja mitä meillä oli heille tarjota. Vaikka aikaa jokaisen kanssa yksilölliseen työskentelyyn ei ollut, saimme mielestämme jokaiselle heille sen tunteen, että juuri siinä hetkessä, se mitä tehdään, on tärkeää. Sister Hope oli onnellinen. Ja hän myös näytti sen. Kiitti kaikesta mitä teemme. Ja siitä mitä ryhmään tuomme. Tuntui, että kaikki se mitä tulimme täältä hakemaan, löytyi. Ja se antoi matkalle sen merkityksen mitä etukäteen oli toivonut, mutta suurempana kuin ikinä oli kuvitellut. Se kaikki pieni mitä me pystymme täällä itsestämme antamaan, tulee todellakin moninkertaisena takaisin. Sormivärimaalaukset koristavat nyt Daya Nivasa –orpokodin Hope-ryhmän luokkahuoneen seinää, ja vaikka sillä kaikella on ehkä hyvin pieni merkitys muille, niin meille itsellemme ja uusille ystävillemme, sillä on varmasti niin suuri merkitys, että sitä ei voi edes sanoilla kuvailla.

Mervi

Uuden viikon uusi alku

Aamulla töihin lähdettäessä ilmassa oli paljon epäröintiä ja väsymystä. Aamupalan jälkeen olisi ollut ihana vain sujahtaa takaisin peiton alle ja unohtaa työt tältä erää. Jostain saimme kuitenkin voimaa lähteä taas kohti uutta päivää.

Sisarilla oli ollut viikonloppuna seminaari ja sen vuoksi paikalla oli n. 15 sisarta ympäri Kandya. He olivat tulleet tutustumaan Daya Nivasa-orpokodin toimintaan. Normaalisti vapaaehtoiset jaetaan ryhmiin, mutta erityispäivästä johtuen näin ei tapahtunutkaan ja saimme itse valita missä päivän työskentelemme. Päädyimme viimein samaan ryhmään, jota olimme toivoneetkin jo viime viikolla. Toivoimme yhdessä työskentelemällä voivamme saada itsestämme ammatillisesti enemmän irti, sillä tapamme tehdä töitä on saumatonta ja aina emme tarvitse edes sanoja toista ymmärtääksemme. Näin myöskin tapahtui ja se antoi rauhan ja varmuuden etsiä keinoja auttaa sekä kehitysvammaisia että ryhmän työntekijöitä. Saimme Hope-ryhmän Sisarelta vapaat kädet ohjata ryhmän toimintaa ja samalla näyttää ja opastaa omaa tapaamme tehdä työtä. Siihen meillä olikin runsaat kaksi minuuttia aikaa, mutta aamupäivän ohjelma rakentui kuin itsestään ja sanattoman kommunikoinnin kautta saimme homman toimimaan. Päädyimme ohjaamaan yksinkertaisen yhteisen aistituokion käsien stimuloinnin kautta. Löysimme tarvittavat välineet käsien pesuun sekä käsien tuntoaistien herättämiseen. Vaikka välineiden puute orpokodissa on huutava, saimme mielestämme kuitenkin jotain aikaiseksi ja monen kehitysvammaisen kohdalla huomasimme, että panoksemme antoi heille paljon. Jo pieni kahdenkeskinen jaettu aika ja intensiivinen läsnäolo riitti antamaan molemminpuolisen hyvänolontunteen, vaikka itsestään tuntuikin, ettei taaskaan saanut annettua tarpeeksi. Ryhmän Sisaren antama palaute oli kuitenkin erittäin positiivista ja hänestä paistoi läpi innostuneisuus ja halu oppia ja ottaa vastaan lisää. Tuntui hyvältä olla hetkessä niin täysillä mukana, että kaikki likaisuus, hajut ja eritteet unohtuivat. Se, joka alussa oli ollut lähes mahdottomalta tuntuvaa, tuntuikin nyt luonnolliselta ja oma ammatillisuuskin heittäytyi mukaan kuin huomaamatta.

Työpäivän jälkeen kävimme ostamassa seuraavaa päivää varten materiaalia, sillä ajatuksella, että työskentelemme edelleen yhdessä, samassa vaikeavammaisten ryhmässä. Huomenna sotkemme sormivärein.

Ei mitään hätää <3

Kuvia

Onnen hetkiä.

Tässä muutamia kuvia reissulta tähän mennessä. Työpaikalta saamme ottaa kuvia vasta viimeisenä päivänä.

Girly look :P

Temple of the secret tooth relic.

Kandy meidän parvekkeelta kuvattuna.

Uusia ystäviä...

...and me too :)

Pubin parvekkeelta Dalada Vidiya.

Työ

Lähdimme tuk-tukilla hotellilta ostoskeskukselle, jossa meitä oli vastassa Green Lionin koordinaattori jonka oli määrä saattaa meidät työpaikalle ja samalla neuvoa millä bussilla sinne pääsemme. Kun saavuimme kehitysvammaisten orpokodille, vastassa oli kuutisen sisarta. Koska orpokoti on Äiti Teresan suojelema, sitä pitää yllä nunnat, eli sisaret ja muutama paikallinen työntekijä. Yhdelläkään ei ole minkäänlaista koulutusta työhön tai sen suurempaa tietotaitoa kehitysvammaisista. Kun astuimme portista sisään näkymä oli karu ja lohduton. Kehitysvammaiset ottivat meidät vastaan hymyillen, aivan kuten Suomessakin, mutta olotilat ja –suhteet olivat jotakin aivan muuta kuin meillä. Se teki heidän kohtaamisestaan erittäin haastavaa. Alun järkytys sai meidät jopa kavahtamaan kehitysvammaisen ihmisen kosketusta ja koskettamista, joka järkytti meitä ammattilaisina, sillä tuntui että kaikki ammattitaito, osaaminen ja kokemus valui lohduttoman sateen mukana orpokodin likaisiin viemäreihin.

Meidän lisäksi paikalla oli viisi vapaaehtoista, neljä Aasiasta ja yksi Suomesta. Päivä aloitettiin kymmenen minuutin hiljentymisellä sisarien ja muiden työntekijöiden kanssa. Uskonto on merkittävässä osassa orpokodissa…”Lord is my everything”. Hiljentymisen jälkeen luettiin Äiti Teresan rukous ja vapaaehtoiset jaettiin viiteen eri kehitysvammaisten ryhmään. Kolmessa ryhmässä on aikuisia, paremmin toimivia kehitysvammaisia. Kaikki heistä eivät ehkä edes ole kehitysvammaisia, mutta ovat vammojensa vuoksi joutuneet orpokotiin varhaisessa vaiheessa. Kahdessa ryhmässä on vaikeimmin kehitysvammaisia lapsia ja nuoria. Niina pääsi yhteen paremmin toimivien ryhmään ja Mervi joutui välittömästi kohtaamaan tilanteen vaikeimman kautta, sijoittumalla vaikeimmin vammaisten ryhmään. Molempien kokemukset seuraavana eriteltynä…

Mervi:

Tilanne veti hiljaiseksi ja toimettomaksi, jopa lamaantuneeksi. Minä, joka työkaverini mukaan olen epänormaali jos muutun rauhalliseksi, olinkin yhtäkkiä ihan flegmaattinen ja hiljaa. Tuntui, että mihinkään asiaan ei osannut tarttua toivomallaan tavalla ja omaa ammattitaitoaan epäili, eikä edes enää tiennyt oliko sitä laisinkaan. Olo oli voimaton ja turhautunut. Ryhmässäni oli noin 12 vaikeavammaista. Ja välineitä työn tekemiseen heidän kanssaan oli puhdas nolla. Kaikkialla oli vain likaa, eritettä, vääristyneitä raajoja, hajua ja kurjuutta. Sisar, joka Hope –ryhmää veti, puhkui onneksi intoa ja kupli työn tekemisen riemua. Hän koski kehitysvammaisia varauksettomasti ja puhtaasta rakkaudesta. Oli vaikea vaan saada kiinni mistään työtä ohjaavasta langasta…kaikki mitä tapahtui oli rauhatonta ja vedettiin läpi kauhealla kiireellä… Kansainvälisten vapaaehtoisten työpanos näkyi pieninä edistysaskeleina. Muutamat peruskuvat olivat käytössä, esim. hampaiden pesu sekä kyllä ja ei, mutta niiden käyttöä ei hallittu laisinkaan. Kuvat näytettiin kiireellä eikä kehitysvammaisille annettu aikaa, jotta he olisivat ehtineet niihin reagoida. Positiivista oli kuulla Hope-ryhmän Sisarelta, että vuosi sitten nämä vaikeavammaiset, jotka nyt istuivat kukin minkäkinlaisissa lahjoituksena saaduissa pyörätuoleissa, olivat maanneet lattioilla tekemättä ja kokematta mitään. Tunsin itseni tarpeettomaksi sivustaseuraajaksi, joka mielessään vain kauhisteli kehitysvammaisten orpojen oloja ja tilannetta, osaamatta edes koskea heihin. Kai kuitenkin oma kokemus työstä paistoi edes jollain tavalla läpi, koska seuraavana aamuna kiinalainen vapaaehtoistyöntekijä Michelle kysyi minulta, että olenko aiemmin tehnyt työtä kehitysvammaisten kanssa. Tekemisestäni oli kuulemma paistanut läpi varmuus ja osaaminen. Voi luoja, ja itse en tuntenut niistä kumpaakaan. Ehkä hän sai sen käsityksen tilanteesta, jossa eräs tyttö tunki suuhunsa kokonaisen tulitikkuaskin. Aikani seurasin kun Michelle yritti sitä onkia tytön suusta…yritys oli näin jälkikäteen ajateltuna jopa humoristinen ;) . Hermo petti ja noukin tulitikkuaskin tytön suusta ja ohjasin hänet paikalleen. Ainut toimintakyvynhippunen, joka näyttäytyi minussa sinä päivänä. Illalla purettiin Niinan kanssa päivää muutaman kaljan voimin, jotka muuten haettiin paikallisesta ”alkosta” roskalavojen takaa. Kandy on pyhä kaupunki, joten alkoholia ei myydä ravintoloissa eikä ruokakaupoissa. Siellä minä seisoin kaltereilla varustettujen luukkujen edessä ja ostin kaljaa paikallisten miesten kanssa. (Neljä kaljaa maksoi muuten 400 rupiaa eli noin euron kappale). Purkaminen helpotti kaikkea sitä turhautuneisuutta ja seuraavaan päivään lähdin kaikesta huolimatta toiveikkaana siitä, että jotain voimme kuitenkin tehdä kehitysvammaisten hyväksi. Seuraava päivä oli kuitenkin entistä karumpi kun minut sijoitettiin Kindness –ryhmään. Ryhmässä oli kahdeksan 4-6 –vuotiasta lasta. Ja välineitä työn tekemiseen edelleenkin puhdas nolla, tai oikeastaan vieläkin vähemmän. Ryhmän vetäjänä oli nainen, jolla ei ollut mitään halua eikä edes yritystä tehdä lasten kanssa yhtään mitään. Kokemukset olivat edellisenä iltana saavutettua mielen tasapainoa horjuttavia ja epätoivo itsessäni oli käsin kosketeltavaa. Lisäksi orpokotiin tuotiin sen päivän aikana kaksiviikkoinen tyttövauva, jolla oli huulihalkio ja jalka kipsissä. Kehitysvammaisuuteen viittaavia ulkonaisia merkkejä ei ollut ainakaan silmin havaittavissa. Orpokotiin tytön  toi oma äiti ja isä…ja tyttö jäi sinne pysyvästi. Sanaton.

Niina:

Kokemuksien ja koetun purkaminen. Mistähän sitä edes aloittaisi… Ensimmäinen päivä oli jokseenkin tyrmäävä. Vaikka ennen lähtöä oli yrittänyt valmistaa itseä ja kuvitella millaista työ ja olot orpokodissa voivat olla, niin mikään ei valmistanut siihen mitä vastassa oli. Tunteet ja tuntemukset heittelivät laidasta laitaan. Työpaikalle lähdin täynnä tarmoa ja toivoa siitä, että voisin viedä mennessäni kokemukseni ja osaamiseni alasta. Mutta paikalle päästyä olo oli lyöty. Miten voit antaa itsestä sen mitä haluat, kun sinulla ei ole mitään millä työtä tehdä. Meille sanottiin, että rakkaus ja välittäminen on se, mitä he tarvitsevat ja mitä toivovat meidän antavan. Vaikka sitä kykenee antamaan ja tällä hetkellä se on ainoa voimavara itsessä, niin tuntuu ettei oikeastaan tee mitään, koska itse tietää kuinka paljon enemmän voisi oikeasti tehdä.  

Tuntui, että heti ensimmäinen katse tiloihin ja kehitysvammaisiin toi valtavan voimattomuuden tunteen. Kaikki se mistä oli unelmoinut, mitä voisi viedä, tuntui pilvilinnoilta. Heillä ei ole mitään. Varmasti Sri Lankan mittapuulla heidän olot ovat hyvät, heillä on ihmisiä jotka ainakin jollain tasolla heistä välittävät, katto pään päällä ja rajallinen määrä välineitä. Silti heidän tulevaisuutensa on lohduton, lopullinen. Näillä resursseilla, tiedolla ja taidolla heillä ei ole mahdollisuutta parempaan. Heillä tuskin edes on tietoa paremmasta. Liekö monikaan päässyt koskaan orpokodin porttien ulkopuolelle. Sydäntä särkee katsoa varsinkin sellaisia ihmisiä, joilla olisi paremmat edellytykset elämälle, jos lähtökohdat olisivat erilaiset.

Itse työ on melko lailla vain läsnä olemista. Ryhmä, jossa vietin tiistain ja keskiviikon on n. 12 naista. He ovat eriasteisesti kehitysvammaisia, vaikkakaan Suomessa kaikki tuskin minkäänlaista diagnoosia saisivat. Jokainen päivä aloitetaan hiljentymisellä ja sen jälkeen vapaaehtoiset siunaavat jokaisen. Siunaaminen ja jumaluus ylipäänsä tuntuvat ahdistavalta, pakolta, mutta en siihen sen enempää blogissa keskity, sillä se ei ohjaa omaa työtäni. Hiljentymisen jälkeen on pieni aamujumppa, jonka jälkeen aloitetaan tehtävät/työt. Tiistain työnä jokainen pujotteli helmiä lankaan, josta sitten tehtiin kattokoriste. Ohjeistus oli erittäin tarkka. Helmet täytyi laittaa juuri oikeassa järjestyksessä tai työtä purettiin. Joillekin tehtävä oli erittäin haastava. Lanka piti saada suunnilleen samankokoisesta reiästä läpi. Tehtävä oli jopa itselleni haastava, kun käytössä ei ollut neulaa. Jotkut pujottelivat helmiä lankaan omassa järjestyksessä kun ohjeistamaan ei ehtinyt. Heidän kasvoillaan oli iloinen, tyytyväinen ilme. Sitten jo tehty työ purettiin ja käteen annettiin juuri se oikean värinen helmi, joka kuului seuraavaksi laittaa. Eikö heille voisi antaa onnistumisen tunnetta. Sitä, että he täysin itsenäisesti suoriutuvat tehtävästä juuri niin kuin suoriutuvat, itsenäisesti. Ketä se palvelee, että heidät muokataan samaan muottiin ja itseilmaisu, yksilöllisyys ja persoonallisuus tukahdutetaan. Varsinkin kun kaikki ryhmässä olevat naiset eivät sinne edes kuulu…jos edes koko orpokotiin.                        

Suurimpana haasteena ensimmäisenä päivänä kaiken henkisen kuormituksen lisäksi koin kulttuurin ja kielimuurin. On vaikeaa yrittää yhdessä tehdä ihmisen kanssa, joka vetää kädet pois ja puhuu aggressiivisesti kielellä jota en ymmärrä. Tukiviittomat ja yleinen elekieli on hyödytöntä. Kontaktia saa vain heidän omalla kielellä. Kai ongelmaksi muodostuukin oma turhautuneisuus siihen, ettei saa tehtyä sitä mitä haluaisi vaan joutuu tyytymään vähempään, olemattomaan.

Toisena päivänä töihin meno oli jo helpompaa, kun tiesi mitä vastassa oli. Päiväohjelmakin oli mielekkäämpi. Maanantaiksi harjoiteltiin esitystä, joka koostui laululeikeistä. Ihmetystä herätti se, että mukaan ei otettu yhtä ihmistä, joka ei itsenäisesti kyennyt liikkeitä suorittamaan. Sanottiin vain, ettei hän osaa ja hänet jätettiin istumaan. Myöhemmin otin hänet mukaan ja tein liikkeet pitäen käsistä kiinni. Vaikka hän hieman vastahakoisesti mukana olikin, pieni hymynkare kertoi siitä, että olin saanut hänet mukaan johonkin, mikä häneltä on aiemmin evätty. Jo pieni hymy sai aikaan tunteen onnistumisesta ja jonkintasoisesta osaamisesta. Päivän päätteeksi saatu palaute sisarelta sai myös aikaan tunteen jostakin, jota tunnen Suomessa samasta työstä.

Perjantaina ryhmäni vaihtui ja siirryin pienten lasten ryhmään. Toimintatavoiltaan heistä löysi paljon samaa kuin oman yksikön lapsista. Lähestyminen oli kuitenkin huomattavasti vaikeampaa. Virtsan ja ulosteen haju oli vastenmielistä ja se loi mieleen likaisen kuvan lapsista. Lähestyminen oli haastavaa. Minulle, joka en normaalisti kavahda mitään eritteitä tai niiden hajua. Mutta nyt tuntui, että itseni ja lasten väliin nousi suuri muuri. Tilanne oli henkisesti erittäin vaikeaa kohdata. Lapset ovat lapsia, elivät he sitten millaisissa oloissa tahansa, olivat he sitten terveitä tai eivät. Olosuhteet muokkasivat heistä sen, mitä mielessäni koin. Normaalisti kohtaan lapset lämmöllä ja rakkaudella. Mutta näistä lapsista mieleen muodostuneiden mielikuvien irti ravistaminen oli haastavaa. Pienin askelin ja kosketuksin muuri pieneni ja lopulta pystyin tekemään töitä samalla tavalla kuin normaalisti tekisin. Vaikkakaan itkevää lasta en pystynyt ottamaan syliin, hän kun oli laskenut alleen. Oliko tilanne vaikea sen takia, etten halunnut vaatteideni likaantuvan vai pelkäsinkö, että saan lapsesta jotain tarttuvaa? Oli syy mikä tahansa, tunsin epäonnistuneeni. Kaiken sen lian ja hajun takana oli kuitenkin vain pieni lapsi.

Maailman toisella puolen

OMG!
Mistähän sitä edes aloittaisi...
Sunnuntaina saavuttiin sateiseen Sri Lankaan. Takana pelonsekainen ja haikeahko lento, josta selvittiin (=Mervi selvisi) erittäin hienosti! Sri Lankassa meidät vastaanotti kostean kuuma ilma. Olo oli jotakuinkin hämmentynyt, ahdistunut ja jännittynyt. Lentokentällä vastassa oli "Mr. Charming" yhdessä saksalaisen vapaaehtoisen kanssa. Edessä oli n. kolmen tunnin ajomatka Colombosta Kandyyn. Matka itsessään oli jo seikkailu, sikäläisessä liikenteessä kun ei liiemmin sääntöjä noudateta. Myöskin Buddhan juhlapäivä aiheutti ajoittain sekamelskaa, sillä katujen varsilla tarjoiltiin ilmaisia ruokia ja juomia, joita mekin uskaltauduimme heti ensimmäisenä päivänä maistamaan.
Ehdottomasti mainitsemisen arvoista on Mervin ensimmäinen kyykkyvessakokemus!!! Valottomassa, kosteassa ja homeisessa tienvarsivessassa Mervi sai ensimmäisen kosketuksen täkäläisiin tapoihin. WOW!!!

Matka alkoi lauantaina klo 14.00 ja päättyi sunnuntaina klo 20.00 paikallista aikaa...siis rapian 30 tunnin matkanteon jälkeen saavuimme vapaaehtoistyökeskukseen, missä meidän oli määrä majoittautua. MUTTA...

Majoitus ei aivan ollut sitä mitä meille luvattiin. Kuvista ei täysin välity se, mitä asumus todellisuudessa oli. Jos voisimme, liittäisimme kuviin myös hajun, mikä oli ummehtunut ja homeinen. Olisimme jakaneet huoneen kuuden n. 18-vuotiaan kiinalaistytön kanssa, joten sanoimme kiitos ei. Samaa mieltä kanssamme oli myös uusi AIKUINEN saksalainen ystävämme Iris. Tiukan palautteenannon ja keskustelujen jälkeen päädyimme majoittautumaan guesthouseen. Vaatimuksena oli lämmin vesi, aamupala ja sänky. Muutaman hotellitarkastuksen jälkeen pääsimme lopulta n. klo 22.00 painamaan hyvin, hyvin väsyneet päämme tyynyihin. Aamulla kaikki näytti jo kirkkaammalta.

Seuraavana päivänä etsimme majoituksen, joka palvelisi tarpeitamme seuraavat pari viikkoa. Hinta aamupaloineen on n. 12€/yö per lätty. Ei paha. Sen jälkeen olikin aika jäädä jännittämään seuraavana päivänä alkavia töitä. Sen verran työ iski tajuntaan, että sitä ei enää tässä hetkessä, väsyneellä mielellä, kirjoiteta. Niistä sitten enemmän huomenna, nyt uni voittaa. Aayubowan!

Sit läks

Kaikesta olis nyt sit tulossa totta. Täällä sitä istutaan lentokentällä ja odotetaan koneeseen pääsyä. 1 1/2 tuntia ja sitten karistetaan Suomen pölyt niskasta. Tunnelmat ovat jotakuinkin sekavat. Kaikkea hämmennyksestä ikävän kautta odotukseen.

Sit mennään. Ei mitään hätää.

Jännitystä ilmassa

Ihan kun vähän alkais jännittämään...siis aivan (kirosana) paljon!!!
Lähtöönhän on tällä hetkellä n. 21,5 tuntia. Ei kai se nyt ole mikään ihme jos pikkusen puntissa tutisee.
Aivan uskomatonta kyllä. Ikinä ei mikään ole näin paljoa jännittäny. Siis reissut. Ei edes kun yksin matkaan lähdin. Mutta nyt aivan järkyttävä tärinä. Mistä se johtuu...tiedä häntä.
Nyt alkaa tulemaan päälle myös kaikki viime hetken panikoinnit. Siis onko tästä oikeasti tulossa totta??
Maaliskuusta tähän päivään matka on ollu niin myrskyisä, että moneen otteeseen on mielessä käynyt, ettei tästä totta tule. Enkä taida sitä uskoakkaan ennen kun istun koneessa. Tai vasta kun kone on noussut ilmaan. Tai vasta sitten kun herään ensimmäiseen aamuun Sri Lankassa.
Ajatukset on jotenkin sekavia. Intoa, jännitystä, pelkoa, ahdistusta mutta eniten kuitenkin odotusta. Siitä tuntemattomasta. Siitä, että pääsee jälleen haastamaan itseään. Ottaa vastaan juuri sen mitä annetaan. Itse kun ei siinä vaiheessa juuri enää pysty asioihin vaikuttamaan. Asiat on vaan otettava niin kun ne eteen tulee.

Ei mitään hätää.

-Niina-

Puuuuh....

.....liki pari vuotta duunia yhteen putkeen ja nyt edessä kuuden viikon loma, saanko fiilistellä?! ;) Tänään relaan ja huomenna pakkaan. Ja se onkin sitten oma ohjelmanumeronsa mun tapauksessa. Matkallehan lähdetään niin että kaikkeen on varauduttu, eikö? Niin no, nyt kun ei vaan voi varautua kaikkeen....ilmassa on kihelmöittävän paljon kysymysmerkkejä. Kaikki perusasiat on kunnossa ja hoidettu. Rokotukset, paperiasiat ja matka-apteekki. Mutta ne vaatteet....ja kengät... Rinkka tuntuu suhteettoman pieneltä. Onneksi Niinan rinkkaan jää runsaasti tilaa jonka voin täyttää, eikö? ;) Muuten reissuun lähdön tunnelmat ovat vähintäänkin ristiriitaiset. Omat haaveet ja niiden toteuttamisen oikeus. Huokaus. "Pää pystyyn, rinkka selkään ja kohti kokemuksia." Lähetti mieheni mulle tänään tekstiviestiä töihin. <3. Ja mimmitrion vanhimman kanssa käyty tärkeä keskustelu loman alkumetreillä antoi luottamusta ja voimaa toteuttaa itseäni. Vaikka olenkin äiti ja juuri siitä huolimatta....ja juuri sen takia ;) Nyt kippaan kuoharia ja huomenna jännitän enemmän.

Kiitokset!

Ihan meinasi unohtua...
Suuren suuret kiitokset suurimmalle ja tärkeimmälle tukijallemme Sofialle blogin perustamisesta!!!
Tuliaiset on niin taattu ;)

-Niina-

Epävarmuus lähdön kynnyksellä

Viikko lähtöön ja sen jälkeen edessä 2,5 viikkoa jotain, mitä vielä on vaikea käsittää...edes kuvitella. Odottaminen on alkanut jo joulukuussa vaikka kaikesta tulikin totta vasta maaliskuussa, kun lentoliput ostettiin ja kaikki maksut maksettiin. Vasta eilen, kun blogi avattiin ja tarkisteltiin että kaikki paperit yms. on kunnossa, reissu iski tajuntaan. Olemme oikeasti lähdössä kokemaan jotain uutta ja erilaista.

Odottaminen kaikessa sen raadollisuudessaan on ollut jännittävää. Toisinaan hermoja raastavaa mutta silti kutkuttavaa. 

Eniten kysymyksiä herättää itse työ. Sitä vartenhan reissuun lähdetään. Kehitysvammaiset Sri Lankassa. Vaikka ammattitaito ja osaaminen Suomessa on vankkaa, sitä väkisinkin miettii mitä itsellä on mitä voi mukanaan viedä. Voinko viedä mitään mennessäni vai tuonko kokemukset reissusta tullessani työhöni Suomeen. Mitä jos tunnen, etten pysty antamaan lapsille sitä mitä haluan, mitä he tarvitsevat. Itselleni on aina ollut tärkeintä se, että asiakkaillani on hyvä ja turvallinen olo lähelläni. Tärkein palaute työstä tulee, kun lapset osoittavat ilmein, elein ja sanoin, että olen onnistunut työssäni. Olen onnistunut luomaan ilmapiirin, missä heidän on hyvä elää ja olla ja missä he kokevat minut turvalliseksi ja luotettavaksi aikuiseksi. 

Mutta miten silloin, kun yhteistä kieltä ei ole, toisistaan erilaiset kulttuurit kohtaavat ja olosuhteet ovat täysin vieraat. Koenko silloin oman työni ja osaamiseni yhtä merkitykselliseksi kuin täällä, totutussa ja turvallisessa?

-Niina-

Viikko aikaa.

Viikko aikaa... Järjestää loput käytännön asiat. Asennoitua. Pohtia. Odottaa. Jännittää. Murehtia. Voi kun vaan pystyisi odottamaan kuin pieni lapsi, vilpittömästi, tulevia uusia kokemuksia...puhtaalla ilolla. Kaikesta sisällä myllertävästä raskaasta olosta huolimatta sisällä kuplii kuitenkin. Se pieni vilpitön odotus. Ei sitä kuitenkaan kukaan voi kokonaan viedä pois. Antautuminen alalle saa aikaan sen, että matkaan lähtee puhkuen ammatillista kunnianhimoa, uteliaisuutta, epävarmuutta, opettelua, avoimuutta. Sri Lanka, Kandy, Äiti Teresan suojelema kehitysvammaisten orpokoti. Mitä voimme antaa? Kuinka paljon voimme itse saada?

Mervi