Ajatusten työstämistä

Reissu on nyt takana. Eilen saavuttiin takaisin Suomeen ja ajatukset on vähintäänkin sekavat. Jospa vielä viimeiset kirjoitukset tänne saisi niitä jotenkin selvemmiksi.

Viimeiset työpäivät olivat uskomattomia. Kandysta lähdettäessä olo oli haikea. Tuntui, että pieni osa itseä jäi Daya Nivasan orpojen luokse. Vaikka aluksi tuntui, että kokemuksesta ei saa mitään irti ja itsestä ei saa annettua sitä mitä haluaisi ja tarvitsisi, niin viimeisinä päivinä se kaikki vähä tuntui valtavan suurelta. Saimme tehdä Mervin kanssa töitä samassa ryhmässä ja se antoi omalle tekemiselle suuren määrän varmuutta. On valtavan vaivatonta tehdä töitä ihmisen kanssa johon pystyy luottamaan. Kun tietää, että toinen tekee sitä samaa työtä samalla antaumuksella ilman sen suurempia sopimuksia.

Viimeisinä päivinä Hope-ryhmän ohjelma ja ohjaus oli meidän vastuulla. Sisar hoiti päivän aloitukset ja lopetukset mutta ohjelma jäi yksin meille. Suunnittelimme kaikkien päivien ohjelmat edellisenä iltana ja kertasimme ne vielä seuraavana aamuna töihin mennessä. Kerroimme Sisarelle mitä olemme ajatelleet ja hän otti kaiken vastaan hymyssä suin. Se yksin jo antoi luottoa sille, että olemme antamassa ja kokemassa jotain suurta, vaikka se pieneltä itsestä tuntuikin. Se, että joku ottaa kaiken tietomme ja taitomme niin valtavalla ilolla ja mielenkiinnolla vastaan, antoi luottoa omaan osaamiseen. Vaikutti siltä, että ainoastaan Sisar Hope oli oikeasti kiinnostunut hyödyntämään meidän osaamistamme ja kokemustamme. Heti ensimmäisenä päivänä kerroimme johtavalle Sisarelle, mitä Suomessa teemme mutta tuntuu, että tieto ei tavoittanut tarvittavalla tavalla kaikkia. Toisaalta niin pienessä ajassa on mahdotonta edes yrittää vaikuttaa koko paikan toimintaan. Jos saamme jotain aikaiseksi yhdessä ryhmässä, ryhmässä johon meillä on eniten annettavaa ja joka eniten apuamme kaipaa, koen reissumme merkitykselliseksi.

Päivät kulkivat rennosti ja rauhallisesti. Ryhmässä on aina tehty kaikki hirveällä kiireellä. On ollut tärkeä saada paljon mahdutettua yhteen hetkeen. Mutta meidän ohjelmien tarkoitus oli rauhoittaa päivät ja antaa orvoille heidän kaipaamaansa kahdenkeskistä aikaa. Ja siinä me myös onnistuimme. Vaikka huoneen toisessa päässä oli meluavia lapsia, saimme jo pelkällä ryhmäjärjestyksellä aikaan harmoniaa. Kaikki näkivät toisensa ja olivat samaan aikaan mukana kaikissa tilanteissa. Vaikka meitä vapaaehtoisia olikin vain neljä kaikkia 13 orpoa kohtaan, pystyimme antamaan heille kaikille huomiota samaan aikaan pelkällä ympyrämuodostelmalla. Aiemmin kaikki istuivat pöytien ympärillä ja puolet ryhmästä jäi aina toiminnan ulkopuolelle, toiminta oli hajallaan ja ryhmässä vallitsi rauhattomuus.

Äh…voi kuinka ajatusten jäsentäminen tuntuukin erittäin vaikealta. Kaikki on hyvin sekaisin päässä. Tuntuu, että sormet eivät pysy aivojen mukana. Haluaisin kertoa niin paljon mutta kaikkea ei voi sanoin, ei edes kuvin kertoa…

Eniten koko vapaaehtoistyökokemuksesta sain. Sain kokemusta, luottoa siihen että taidan hyvinkin olla oikealla alalla. Kaikki ne iloiset ilmeet, joita vähällä saatiin aikaan, Sisaren kiitollisuus ja arvostus, hymyt, lämpö…rakkaus. Se on aivan valtavan suuri henkinen voimavara, jonka toivottavasti pystyy viemään mukanaan omalle työpaikalle. Koskettavin hetki oli kuitenkin se, kun ryhmän avustaja luki heille Pikku Prinssiä. Kirja on itselleni tärkeä monestakin syystä. Lukuhetkeä seuratessa kyyneleiden nieleminen oli vaikeaa. Oli mahtavaa nähdä koko ryhmä yhdessä niin rauhallisena ja keskittyneenä. Tyttö, joka normaalisti vaeltaa huoneessa, istui koko sen hetken tuolillaan ja kuunteli.

Vaikka nyt vieläkin tuntuu, että olisi voinut ehkä antaa vielä enemmän, olisi halunnut tehdä enemmän, niin pienet asiat muodostuvat ajan kanssa suuriksi. Ehkä saimme pienillä asioilla jotakin aikaan. Ehkä tässä ei todellakaan ole mitään hätää…

Niina