Meidät vastaanotti kysymyksellään
iloisesti kupliva ja työlleen antautuva Sister Hope. Hän tuo olemuksellaan rauhan
omaan sisimpään, mutta samalla myös ison kaipuun ja kysymyksen siitä, mitä itse
voisi olla ja mitä oikeasti voisi antaa itsestään, jos vain ikinä osaisi. Hänen
tapansa kohdata kehitysvammaiset on jotain uskomatonta, niin välitöntä.
Kadehdin. Jos edes palan voisin hänen vakaumuksestaan ja antaumuksestaan saada
itselleni ja itseeni…
Mutta, me vastasimme hänen
kysymykseensä antamalla itsestämme sen minkä sillä hetkellä pystyimme. Ja onneksi
voimme kertoa, että se kaikki minkä annoimme, tuli puhtaasti meidän molempien
sydämistä. Hetket sormivärien kanssa sotkemisesta olivat käsittämättömän
vaikuttavia ja tempaisivat meidät molemmat täysillä mukaan siihen, mikä meille
on tärkeää ja mistä itse saamme voimaa jatkaa työtämme eteenpäin. Hope –ryhmän
kehitysvammaiset lähtivät antaumuksella mukaan toimintaan, kukin omalla
tavallaan ja omilla kyvyillään. Oli mahtavaa huomata, kuinka jokainen uppoutui
siihen mitä eteen tuotiin ja mitä meillä oli heille tarjota. Vaikka aikaa jokaisen
kanssa yksilölliseen työskentelyyn ei ollut, saimme mielestämme jokaiselle
heille sen tunteen, että juuri siinä hetkessä, se mitä tehdään, on tärkeää.
Sister Hope oli onnellinen. Ja hän myös näytti sen. Kiitti kaikesta mitä
teemme. Ja siitä mitä ryhmään tuomme. Tuntui, että kaikki se mitä tulimme
täältä hakemaan, löytyi. Ja se antoi matkalle sen merkityksen mitä etukäteen
oli toivonut, mutta suurempana kuin ikinä oli kuvitellut. Se kaikki pieni mitä
me pystymme täällä itsestämme antamaan, tulee todellakin moninkertaisena
takaisin. Sormivärimaalaukset koristavat nyt Daya Nivasa –orpokodin Hope-ryhmän
luokkahuoneen seinää, ja vaikka sillä kaikella on ehkä hyvin pieni merkitys
muille, niin meille itsellemme ja uusille ystävillemme, sillä on varmasti niin
suuri merkitys, että sitä ei voi edes sanoilla kuvailla.
Mervi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti