Jos sitä vielä koko reissua
jotenkin yrittäisi niputtaa kasaan.
Kandyssa oltiin pari viikkoa, jonka jälkeen
lähdettiin mielestämme ansaitulle muutaman päivän lomalle Sri Lankan
rannikolle. Lähtö Kandysta oli jokseenkin vaikea…myönnettäköön, että kyynelkin
siinä vierähti. Kaikki se mitä orpokodissa oli koettu oli henkisellä tasolla niin
valtavaa. Mutta eteenpäin on mentävä.
Ensimmäiseksi saavuimme Galleen.
Rauhallinen paikka meren rannalla. Parvekkeella istuessa sai vilkuttaa
valkoisiin koulupukuihin pukeutuneille tytöille ja pojille. Työt ja kaikki
koettu oli vielä hyvin vahvana mielessä ja lomalle irrottautuminen oli vaikeaa.
Matkamme jatkui Hikkaduwaan. Paljon turisteja, turistisuomea puhuvia
paikallisia. Pari ensimmäistä päivää meni sille naureskellen mutta lopulta se
alkoi tuntua tungettelevalta ja ahdistavalta. Meitä ei ole tarkoitettu
rantalomalle.
Vielä viimeisinä päivinä saimme
kokea jotain käsittämättömän koskettavaa. Lähdimme tuktukin kyytiin ajatuksena
käydä vielä buddhalaisessa temppelissä. Kuskimme kuitenkin päätti näyttää
meille jotain, mihin emme osanneet varautua. Hän vei meidät Tsunami Photo
Museumiin. Sen kohtaaminen oli pysäyttävää. Museossa oli satoja kuvia orvoista
lapsista, junaonnettomuudesta, kelluvista ruumiista, itkevistä vanhemmista.
Kaikki se keveys, mitä lomapäivät olivat mieleen tuoneet vaihtuivat mielen
raskauteen, suruun. Kuvia oli vaikea katsoa, tekstejä niiden alla vielä
vaikeampi lukea. Kyyneleitä ei voinut estää. Meri, joka oli ollut heidän
ystävänsä oli hetkessä vienyt yli 35 000 ihmisen hengen Sri Lankassa.
Kaikkein puistattavinta oli kuulla kuskimme tarina siitä hetkestä. Hän oli
ollut rannalla kun tsunami oli tullut ja selvinnyt siitä kaikesta vain
yksinkertaisesti juoksemalla pakoon. Arvoitukseksi jäi, miten hän suhtautuu
mereen nyt, sillä niin hiljaiseksi kokemus veti, että kysymyksiä ei voinut
esittää.
Matkalla Hikkaduwasta
lentokentälle osui eteemme vielä toinen vähintäänkin outo tilanne. Tien
vieressä huomasimme kuinka ihmiset kantoivat ruumisarkkua. Nopealla vilkaisulla
näytti, että he siirtävät sen paikasta toiseen. Tarkemmin kun tilannetta
katsoi, edessä näki kukkia kantavia ihmisiä ja perässä kulki ihmisryhmä. Siis
hautajaissaattue. Tilanne oli hyvin absurdi. Kaikessa sen outoudessaan hyvin
koskettava.
Sri Lankassa vallitsi
välittömyys. Vaikka ennen reissua mieliimme piirrettiin uhkakuvia ja se jollain
tasolla varjosti lähtöä, niin paikan päälle saavuttua kaikki se hälveni.
Ihmiset olivat ystävällisiä, joskus vähän turhankin tuttavallisia mutta
liikkuminen ja oleminen maassa oli erittäin turvallista. Vielä on vaikea tajuta
missä sitä on ollut ja kotiin palattua tuntuikin, että koko reissua ei ole
tapahtunut. Pikkuhiljaa varmaan omaan tajuntaankin iskee kaikki se mitä
oikeasti on tapahtunut. Kokemus, reissu, ihmiset ja maa säilyy lämpimänä
muistona mielessä. Toiveissa palaan maahan joskus vielä uudelleen.
Suurimmat ja rakkaimmat kiitokset
Merville <3 Teit reissusta uskomattoman ja unohtumattoman. Kaikki sujui niin
vaivattomasti, vaikka alkuun mietityttikin miten niin tiivis yhteiselo sujuu J Vaikka työ olikin
raskasta, niin sinun kanssa sitä tehdessä se muuttui kevyeksi. Oli joku johon
tukea ja turvata. Yksin en olisi varmasti siitä selvinnyt, enkä kenenkään
toisen kanssa olisi voinut reissua tehdä. Kiitos kaikista niistä kokemuksista
ja muistoista joita yhdessä loimme. Niissä riittää sitten mummoina
muisteltavaa. Kiitos <3
Niina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti