Uuden viikon uusi alku

Aamulla töihin lähdettäessä ilmassa oli paljon epäröintiä ja väsymystä. Aamupalan jälkeen olisi ollut ihana vain sujahtaa takaisin peiton alle ja unohtaa työt tältä erää. Jostain saimme kuitenkin voimaa lähteä taas kohti uutta päivää.

Sisarilla oli ollut viikonloppuna seminaari ja sen vuoksi paikalla oli n. 15 sisarta ympäri Kandya. He olivat tulleet tutustumaan Daya Nivasa-orpokodin toimintaan. Normaalisti vapaaehtoiset jaetaan ryhmiin, mutta erityispäivästä johtuen näin ei tapahtunutkaan ja saimme itse valita missä päivän työskentelemme. Päädyimme viimein samaan ryhmään, jota olimme toivoneetkin jo viime viikolla. Toivoimme yhdessä työskentelemällä voivamme saada itsestämme ammatillisesti enemmän irti, sillä tapamme tehdä töitä on saumatonta ja aina emme tarvitse edes sanoja toista ymmärtääksemme. Näin myöskin tapahtui ja se antoi rauhan ja varmuuden etsiä keinoja auttaa sekä kehitysvammaisia että ryhmän työntekijöitä. Saimme Hope-ryhmän Sisarelta vapaat kädet ohjata ryhmän toimintaa ja samalla näyttää ja opastaa omaa tapaamme tehdä työtä. Siihen meillä olikin runsaat kaksi minuuttia aikaa, mutta aamupäivän ohjelma rakentui kuin itsestään ja sanattoman kommunikoinnin kautta saimme homman toimimaan. Päädyimme ohjaamaan yksinkertaisen yhteisen aistituokion käsien stimuloinnin kautta. Löysimme tarvittavat välineet käsien pesuun sekä käsien tuntoaistien herättämiseen. Vaikka välineiden puute orpokodissa on huutava, saimme mielestämme kuitenkin jotain aikaiseksi ja monen kehitysvammaisen kohdalla huomasimme, että panoksemme antoi heille paljon. Jo pieni kahdenkeskinen jaettu aika ja intensiivinen läsnäolo riitti antamaan molemminpuolisen hyvänolontunteen, vaikka itsestään tuntuikin, ettei taaskaan saanut annettua tarpeeksi. Ryhmän Sisaren antama palaute oli kuitenkin erittäin positiivista ja hänestä paistoi läpi innostuneisuus ja halu oppia ja ottaa vastaan lisää. Tuntui hyvältä olla hetkessä niin täysillä mukana, että kaikki likaisuus, hajut ja eritteet unohtuivat. Se, joka alussa oli ollut lähes mahdottomalta tuntuvaa, tuntuikin nyt luonnolliselta ja oma ammatillisuuskin heittäytyi mukaan kuin huomaamatta.

Työpäivän jälkeen kävimme ostamassa seuraavaa päivää varten materiaalia, sillä ajatuksella, että työskentelemme edelleen yhdessä, samassa vaikeavammaisten ryhmässä. Huomenna sotkemme sormivärein.

Ei mitään hätää <3