Kello 7.15. Vihreää teetä ja meren kohinaa. Yö oli pitkä. Heräsin ekan kerran jo yhdeltä ja aloin kuuntelemaan meren ääntä ja odottamaan hetkeä että on soveliasta nousta ylös. Mutta olipahan aikaa miettiä kaikkea kokemaansa ja yritän sitä nyt koota jotenkin järkeväksi. Vakuuttuen siitä, että teksistä tulee poukkoilevaa ja ilman mitään johtolankaa etenevää. Koittakaa kestää.
Reissuun lähtö oli monelta osin tosi vaikeaa, mutta tunne siitä, että tämä reissu täytyy tehdä juuri nyt, oli vahva. Maasta ja sen kaikista uhista varoiteltiin moneen otteeseen, monesta eri suunnasta. Vaikka itse oli varma ja rohkea, epävarmuus hiipi mieleen monta kertaan ennen lähtöä. Myös perheen ja lasten jättäminen muutamaksi viikoksi arvelutti lähipiiriä. Ennen matkaa juttelin moneen kertaan omien tyttöjeni kanssa ja sain heistä varmuutta. Roosan sanoin: Jos kaikki ajattelisivat, että kaikki pienikin hyvän antaminen itsestään, oman maan rajojen ulkopuolelle on turhaa, niin eikö maailma olisi aika karmaisevan kylmä paikka? Kiitos kotijoukoille kaikesta tuesta, varsinkin kotona häärivälle isälle, joka on nyt muutaman viikon ajan täyttänyt myös äidin paikan. Pian olen takaisin <3
Vapaaehtoistyöstä. Se on ollut jo pitkään unelmani. Halusin tehdä työtä nimenomaan omalla alallani, jotta saisin riuhdottua itsestäni ammatillisesti irti mahdollisimman paljon. Antaa ja saada. Kaikkien kokemusten purkaminen vielä täällä ollessa ei onnistu millään, on vielä liian lähellä, mutta kaiken jäsentäminen jatkuu varmasti pitkään sen jälkeen kun on jo palannut kotiin ja omaan työhön, omien ihanien asiakkaiden ja työkavereiden pariin. Varautukaa siellä siis jakamaan kokemukseni moneen kertaan :)
Viimeinen päivä Daya Nivasa -orpokodissa oli kaikin tavoin haikea, tulvillaan tunteita. Mutta päällimmäisenä oli kuitenkin ilo, kiitollisuus ja ystävyys. Saimme Niinan kanssa taas ottaa ohjat käsiimme koko aamupäivän ajaksi. Muutimme luokkahuoneen järjestyksen poistamalla kaikki turhat pöydät tilasta ja keräämällä kaikki yhteen isoon piiriin huoneen keskelle. Sister Hope lähti touhuumme mukaan taas innokkaasti, vahvalla luottamuksella meihin. Olimme saaneet Hope -ryhmään kaksi Australialaista vapaaehtoista, joten meillä oli mahdollisuus antaa kaikille ryhmäläisille kaipaamaamme yksilöllistä aikaa. Tunnelma luokassa oli aivan mahtavan rauhallinen, yleensä niin levottoman ja meluisan toiminnan vastapainoksi. Peaceful, sanoi Sister Hope. Herättelimme aisteja kaikin tavoin, keinoin ja kaikin välinein mitä vain löysimme ja keksimme. Pääasia oli kuitenkin se kehdenkeskinen huomio minkä pystyimme jokaiselle antamaan ja työn tekeminen rauhallisesti.
Veimme Hope -ryhmälle meistä muistona Pikku Prinssi -kirjan, toki Sri Lankan kielellä, sinhalalla kirjoitettuna. Sen lukeminen aloitettiin viimeisenä päivänämme ja Sister Hope lupasi käsi sydämellä, että kun se on luettu loppuun, se aloitetaan alusta uudelleen. Ja taas uudelleen.
Pienet teot, suuret vaikutukset. Niin moneen ihmiseen. Erityisesti varmasti meihin. Sister Hope halusi jutella meidän kanssa ennen lähtöämme ja kiitti meitä täydestä sydämestään, kyyneleet silmissään, kaikesta. Hän oli oppinut meiltä paljon ja jos antamistamme, itselleen ehkä mitättömiltäkin tuntuvista opeista, edes muutama jää elämään Daya nivasa -orpokodin Hope -ryhmän elämään ja Sister Hopen mieleen ja sydämeen, olemme todellakin onnistuneet siinä mitä lähdimme hakemaan, tekemään ja saavuttamaan. Äiti Teresan sanoin: "One thing I ask of you: Never be afraid of giving. There is a deep joy in giving, since what we receive is much more than what we give."
Kiitos Niina <3 Kiitos, että sain jakaa tämän kokemuksen kanssasi. Meidän ystävyys ja työn tekeminen yhdessä on saumatonta ja helppoa. Se on antanut, ja antaa minulle edelleen voimaa löytää itsestäni niin paljon enemmän rohkeutta ja herkkyyttä kohdata uusia asioita, mihin olisin itse täällä ikinä kyennyt. Ihailen tapaasi tehdä työtä, lähestyä ihmisiä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti heittäytymällä, täydellä sydämellä. Kiitos <3
Mervi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti