Reissusta on jo hyvä tovi, mutta edelleen toiminta jatkuu.
Ne jotka blogia ovat lukeneet, tietävät halumme auttaa. Se halu syntyi jo Kandyssa ollessamme.
Työpäivien jälkeen pohdimme, miten voisimme auttaa vielä vähän enemmän. Nyt niitä hetkiä ajatellessa se kaikki motivaatio, halu ja palo nostaa uudelleen päätään. Eikä turhaan.
Joulukuussa lähetimme paketin kohti orpokotia. Perille sen vei saksalainen ystävämme Iris. Paketti sisälsi kaksi kommunikaattoria, muutamia kommunikoinnin tukena käytettäviä kuvia ja kuvat jokaisesta ryhmän jäsenestä. Lisäksi pari uutta peiliä vanhan haljenneen tilalle.
Suuret kiitokset edelleen kaikille jotka asiassa auttoivat!!!
Nyt siis tiedämme, että paketti on varmasti mennyt perille. Kirjoitimme ohjeet kommunikaattorien ja kuvien käyttöön. Mutta osaavatko asiasta tietämättömät riittävästi hyödyntää saatuja välineitä? Käytetäänkö niitä? Miten niitä käytetään, jos käytetään?
Asia herättää monia kysymyksiä, joihin toivottavasti ajan kanssa saamme vastauksia. Olemme olleet yhteydessä Green Lionin koordinaattoriin, jolta toivomme saavamme edes vähän vastauksia kysymyksiimme.
Ja mistä sitä tietää, vaikka joskus pääsisi itse käymään uudelleen ja opastamaan kunnolla.
Mutta tässä vain tällainen pieni kertomus siitä mitä on tapahtunut reissun jälkeen.
Se, kiinnostaako teitä tietää sen enempää, on arvoitus. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä. Päivitämme varmasti blogia, kun siihen tulee aihetta. Lukekoon ne joita asia vielä kiinnostaa ;)
Ei mitään hätää
Kahden kehitysvamma-alalle sydämensä menettäneen ystävyksen matka haaveiden kautta elämän todellisuuteen.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Reissun purkua
Jos sitä vielä koko reissua
jotenkin yrittäisi niputtaa kasaan.
Kandyssa oltiin pari viikkoa, jonka jälkeen
lähdettiin mielestämme ansaitulle muutaman päivän lomalle Sri Lankan
rannikolle. Lähtö Kandysta oli jokseenkin vaikea…myönnettäköön, että kyynelkin
siinä vierähti. Kaikki se mitä orpokodissa oli koettu oli henkisellä tasolla niin
valtavaa. Mutta eteenpäin on mentävä.
Ensimmäiseksi saavuimme Galleen.
Rauhallinen paikka meren rannalla. Parvekkeella istuessa sai vilkuttaa
valkoisiin koulupukuihin pukeutuneille tytöille ja pojille. Työt ja kaikki
koettu oli vielä hyvin vahvana mielessä ja lomalle irrottautuminen oli vaikeaa.
Matkamme jatkui Hikkaduwaan. Paljon turisteja, turistisuomea puhuvia
paikallisia. Pari ensimmäistä päivää meni sille naureskellen mutta lopulta se
alkoi tuntua tungettelevalta ja ahdistavalta. Meitä ei ole tarkoitettu
rantalomalle.
Vielä viimeisinä päivinä saimme
kokea jotain käsittämättömän koskettavaa. Lähdimme tuktukin kyytiin ajatuksena
käydä vielä buddhalaisessa temppelissä. Kuskimme kuitenkin päätti näyttää
meille jotain, mihin emme osanneet varautua. Hän vei meidät Tsunami Photo
Museumiin. Sen kohtaaminen oli pysäyttävää. Museossa oli satoja kuvia orvoista
lapsista, junaonnettomuudesta, kelluvista ruumiista, itkevistä vanhemmista.
Kaikki se keveys, mitä lomapäivät olivat mieleen tuoneet vaihtuivat mielen
raskauteen, suruun. Kuvia oli vaikea katsoa, tekstejä niiden alla vielä
vaikeampi lukea. Kyyneleitä ei voinut estää. Meri, joka oli ollut heidän
ystävänsä oli hetkessä vienyt yli 35 000 ihmisen hengen Sri Lankassa.
Kaikkein puistattavinta oli kuulla kuskimme tarina siitä hetkestä. Hän oli
ollut rannalla kun tsunami oli tullut ja selvinnyt siitä kaikesta vain
yksinkertaisesti juoksemalla pakoon. Arvoitukseksi jäi, miten hän suhtautuu
mereen nyt, sillä niin hiljaiseksi kokemus veti, että kysymyksiä ei voinut
esittää.
Matkalla Hikkaduwasta
lentokentälle osui eteemme vielä toinen vähintäänkin outo tilanne. Tien
vieressä huomasimme kuinka ihmiset kantoivat ruumisarkkua. Nopealla vilkaisulla
näytti, että he siirtävät sen paikasta toiseen. Tarkemmin kun tilannetta
katsoi, edessä näki kukkia kantavia ihmisiä ja perässä kulki ihmisryhmä. Siis
hautajaissaattue. Tilanne oli hyvin absurdi. Kaikessa sen outoudessaan hyvin
koskettava.
Sri Lankassa vallitsi
välittömyys. Vaikka ennen reissua mieliimme piirrettiin uhkakuvia ja se jollain
tasolla varjosti lähtöä, niin paikan päälle saavuttua kaikki se hälveni.
Ihmiset olivat ystävällisiä, joskus vähän turhankin tuttavallisia mutta
liikkuminen ja oleminen maassa oli erittäin turvallista. Vielä on vaikea tajuta
missä sitä on ollut ja kotiin palattua tuntuikin, että koko reissua ei ole
tapahtunut. Pikkuhiljaa varmaan omaan tajuntaankin iskee kaikki se mitä
oikeasti on tapahtunut. Kokemus, reissu, ihmiset ja maa säilyy lämpimänä
muistona mielessä. Toiveissa palaan maahan joskus vielä uudelleen.
Suurimmat ja rakkaimmat kiitokset
Merville <3 Teit reissusta uskomattoman ja unohtumattoman. Kaikki sujui niin
vaivattomasti, vaikka alkuun mietityttikin miten niin tiivis yhteiselo sujuu J Vaikka työ olikin
raskasta, niin sinun kanssa sitä tehdessä se muuttui kevyeksi. Oli joku johon
tukea ja turvata. Yksin en olisi varmasti siitä selvinnyt, enkä kenenkään
toisen kanssa olisi voinut reissua tehdä. Kiitos kaikista niistä kokemuksista
ja muistoista joita yhdessä loimme. Niissä riittää sitten mummoina
muisteltavaa. Kiitos <3
Niina
Ajatusten työstämistä
Reissu on nyt takana. Eilen
saavuttiin takaisin Suomeen ja ajatukset on vähintäänkin sekavat. Jospa vielä
viimeiset kirjoitukset tänne saisi niitä jotenkin selvemmiksi.
Viimeiset työpäivät olivat uskomattomia. Kandysta lähdettäessä olo oli
haikea. Tuntui, että pieni osa itseä jäi Daya Nivasan orpojen luokse. Vaikka
aluksi tuntui, että kokemuksesta ei saa mitään irti ja itsestä ei saa annettua
sitä mitä haluaisi ja tarvitsisi, niin viimeisinä päivinä se kaikki vähä tuntui
valtavan suurelta. Saimme tehdä Mervin kanssa töitä samassa ryhmässä ja se
antoi omalle tekemiselle suuren määrän varmuutta. On valtavan vaivatonta tehdä
töitä ihmisen kanssa johon pystyy luottamaan. Kun tietää, että toinen tekee
sitä samaa työtä samalla antaumuksella ilman sen suurempia sopimuksia.
Viimeisinä päivinä Hope-ryhmän
ohjelma ja ohjaus oli meidän vastuulla. Sisar hoiti päivän aloitukset ja
lopetukset mutta ohjelma jäi yksin meille. Suunnittelimme kaikkien päivien
ohjelmat edellisenä iltana ja kertasimme ne vielä seuraavana aamuna töihin
mennessä. Kerroimme Sisarelle mitä olemme ajatelleet ja hän otti kaiken vastaan
hymyssä suin. Se yksin jo antoi luottoa sille, että olemme antamassa ja
kokemassa jotain suurta, vaikka se pieneltä itsestä tuntuikin. Se, että joku
ottaa kaiken tietomme ja taitomme niin valtavalla ilolla ja mielenkiinnolla
vastaan, antoi luottoa omaan osaamiseen. Vaikutti siltä, että ainoastaan Sisar
Hope oli oikeasti kiinnostunut hyödyntämään meidän osaamistamme ja
kokemustamme. Heti ensimmäisenä päivänä kerroimme johtavalle Sisarelle, mitä
Suomessa teemme mutta tuntuu, että tieto ei tavoittanut tarvittavalla tavalla
kaikkia. Toisaalta niin pienessä ajassa on mahdotonta edes yrittää vaikuttaa
koko paikan toimintaan. Jos saamme jotain aikaiseksi yhdessä ryhmässä, ryhmässä
johon meillä on eniten annettavaa ja joka eniten apuamme kaipaa, koen reissumme
merkitykselliseksi.
Päivät kulkivat rennosti ja
rauhallisesti. Ryhmässä on aina tehty kaikki hirveällä kiireellä. On ollut
tärkeä saada paljon mahdutettua yhteen hetkeen. Mutta meidän ohjelmien
tarkoitus oli rauhoittaa päivät ja antaa orvoille heidän kaipaamaansa
kahdenkeskistä aikaa. Ja siinä me myös onnistuimme. Vaikka huoneen toisessa
päässä oli meluavia lapsia, saimme jo pelkällä ryhmäjärjestyksellä aikaan
harmoniaa. Kaikki näkivät toisensa ja olivat samaan aikaan mukana kaikissa
tilanteissa. Vaikka meitä vapaaehtoisia olikin vain neljä kaikkia 13 orpoa
kohtaan, pystyimme antamaan heille kaikille huomiota samaan aikaan pelkällä
ympyrämuodostelmalla. Aiemmin kaikki istuivat pöytien ympärillä ja puolet
ryhmästä jäi aina toiminnan ulkopuolelle, toiminta oli hajallaan ja ryhmässä
vallitsi rauhattomuus.
Äh…voi kuinka ajatusten
jäsentäminen tuntuukin erittäin vaikealta. Kaikki on hyvin sekaisin päässä.
Tuntuu, että sormet eivät pysy aivojen mukana. Haluaisin kertoa niin paljon
mutta kaikkea ei voi sanoin, ei edes kuvin kertoa…
Eniten koko vapaaehtoistyökokemuksesta
sain. Sain kokemusta, luottoa siihen että taidan hyvinkin olla oikealla alalla.
Kaikki ne iloiset ilmeet, joita vähällä saatiin aikaan, Sisaren kiitollisuus ja
arvostus, hymyt, lämpö…rakkaus. Se on aivan valtavan suuri henkinen voimavara,
jonka toivottavasti pystyy viemään mukanaan omalle työpaikalle. Koskettavin
hetki oli kuitenkin se, kun ryhmän avustaja luki heille Pikku Prinssiä. Kirja
on itselleni tärkeä monestakin syystä. Lukuhetkeä seuratessa kyyneleiden
nieleminen oli vaikeaa. Oli mahtavaa nähdä koko ryhmä yhdessä niin rauhallisena
ja keskittyneenä. Tyttö, joka normaalisti vaeltaa huoneessa, istui koko sen
hetken tuolillaan ja kuunteli.
Vaikka nyt vieläkin tuntuu, että
olisi voinut ehkä antaa vielä enemmän, olisi halunnut tehdä enemmän, niin
pienet asiat muodostuvat ajan kanssa suuriksi. Ehkä saimme pienillä asioilla
jotakin aikaan. Ehkä tässä ei todellakaan ole mitään hätää…
Niina
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Herkkyys kohdata
Kello 7.15. Vihreää teetä ja meren kohinaa. Yö oli pitkä. Heräsin ekan kerran jo yhdeltä ja aloin kuuntelemaan meren ääntä ja odottamaan hetkeä että on soveliasta nousta ylös. Mutta olipahan aikaa miettiä kaikkea kokemaansa ja yritän sitä nyt koota jotenkin järkeväksi. Vakuuttuen siitä, että teksistä tulee poukkoilevaa ja ilman mitään johtolankaa etenevää. Koittakaa kestää.
Reissuun lähtö oli monelta osin tosi vaikeaa, mutta tunne siitä, että tämä reissu täytyy tehdä juuri nyt, oli vahva. Maasta ja sen kaikista uhista varoiteltiin moneen otteeseen, monesta eri suunnasta. Vaikka itse oli varma ja rohkea, epävarmuus hiipi mieleen monta kertaan ennen lähtöä. Myös perheen ja lasten jättäminen muutamaksi viikoksi arvelutti lähipiiriä. Ennen matkaa juttelin moneen kertaan omien tyttöjeni kanssa ja sain heistä varmuutta. Roosan sanoin: Jos kaikki ajattelisivat, että kaikki pienikin hyvän antaminen itsestään, oman maan rajojen ulkopuolelle on turhaa, niin eikö maailma olisi aika karmaisevan kylmä paikka? Kiitos kotijoukoille kaikesta tuesta, varsinkin kotona häärivälle isälle, joka on nyt muutaman viikon ajan täyttänyt myös äidin paikan. Pian olen takaisin <3
Vapaaehtoistyöstä. Se on ollut jo pitkään unelmani. Halusin tehdä työtä nimenomaan omalla alallani, jotta saisin riuhdottua itsestäni ammatillisesti irti mahdollisimman paljon. Antaa ja saada. Kaikkien kokemusten purkaminen vielä täällä ollessa ei onnistu millään, on vielä liian lähellä, mutta kaiken jäsentäminen jatkuu varmasti pitkään sen jälkeen kun on jo palannut kotiin ja omaan työhön, omien ihanien asiakkaiden ja työkavereiden pariin. Varautukaa siellä siis jakamaan kokemukseni moneen kertaan :)
Viimeinen päivä Daya Nivasa -orpokodissa oli kaikin tavoin haikea, tulvillaan tunteita. Mutta päällimmäisenä oli kuitenkin ilo, kiitollisuus ja ystävyys. Saimme Niinan kanssa taas ottaa ohjat käsiimme koko aamupäivän ajaksi. Muutimme luokkahuoneen järjestyksen poistamalla kaikki turhat pöydät tilasta ja keräämällä kaikki yhteen isoon piiriin huoneen keskelle. Sister Hope lähti touhuumme mukaan taas innokkaasti, vahvalla luottamuksella meihin. Olimme saaneet Hope -ryhmään kaksi Australialaista vapaaehtoista, joten meillä oli mahdollisuus antaa kaikille ryhmäläisille kaipaamaamme yksilöllistä aikaa. Tunnelma luokassa oli aivan mahtavan rauhallinen, yleensä niin levottoman ja meluisan toiminnan vastapainoksi. Peaceful, sanoi Sister Hope. Herättelimme aisteja kaikin tavoin, keinoin ja kaikin välinein mitä vain löysimme ja keksimme. Pääasia oli kuitenkin se kehdenkeskinen huomio minkä pystyimme jokaiselle antamaan ja työn tekeminen rauhallisesti.
Veimme Hope -ryhmälle meistä muistona Pikku Prinssi -kirjan, toki Sri Lankan kielellä, sinhalalla kirjoitettuna. Sen lukeminen aloitettiin viimeisenä päivänämme ja Sister Hope lupasi käsi sydämellä, että kun se on luettu loppuun, se aloitetaan alusta uudelleen. Ja taas uudelleen.
Pienet teot, suuret vaikutukset. Niin moneen ihmiseen. Erityisesti varmasti meihin. Sister Hope halusi jutella meidän kanssa ennen lähtöämme ja kiitti meitä täydestä sydämestään, kyyneleet silmissään, kaikesta. Hän oli oppinut meiltä paljon ja jos antamistamme, itselleen ehkä mitättömiltäkin tuntuvista opeista, edes muutama jää elämään Daya nivasa -orpokodin Hope -ryhmän elämään ja Sister Hopen mieleen ja sydämeen, olemme todellakin onnistuneet siinä mitä lähdimme hakemaan, tekemään ja saavuttamaan. Äiti Teresan sanoin: "One thing I ask of you: Never be afraid of giving. There is a deep joy in giving, since what we receive is much more than what we give."
Kiitos Niina <3 Kiitos, että sain jakaa tämän kokemuksen kanssasi. Meidän ystävyys ja työn tekeminen yhdessä on saumatonta ja helppoa. Se on antanut, ja antaa minulle edelleen voimaa löytää itsestäni niin paljon enemmän rohkeutta ja herkkyyttä kohdata uusia asioita, mihin olisin itse täällä ikinä kyennyt. Ihailen tapaasi tehdä työtä, lähestyä ihmisiä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti heittäytymällä, täydellä sydämellä. Kiitos <3
Mervi
Reissuun lähtö oli monelta osin tosi vaikeaa, mutta tunne siitä, että tämä reissu täytyy tehdä juuri nyt, oli vahva. Maasta ja sen kaikista uhista varoiteltiin moneen otteeseen, monesta eri suunnasta. Vaikka itse oli varma ja rohkea, epävarmuus hiipi mieleen monta kertaan ennen lähtöä. Myös perheen ja lasten jättäminen muutamaksi viikoksi arvelutti lähipiiriä. Ennen matkaa juttelin moneen kertaan omien tyttöjeni kanssa ja sain heistä varmuutta. Roosan sanoin: Jos kaikki ajattelisivat, että kaikki pienikin hyvän antaminen itsestään, oman maan rajojen ulkopuolelle on turhaa, niin eikö maailma olisi aika karmaisevan kylmä paikka? Kiitos kotijoukoille kaikesta tuesta, varsinkin kotona häärivälle isälle, joka on nyt muutaman viikon ajan täyttänyt myös äidin paikan. Pian olen takaisin <3
Vapaaehtoistyöstä. Se on ollut jo pitkään unelmani. Halusin tehdä työtä nimenomaan omalla alallani, jotta saisin riuhdottua itsestäni ammatillisesti irti mahdollisimman paljon. Antaa ja saada. Kaikkien kokemusten purkaminen vielä täällä ollessa ei onnistu millään, on vielä liian lähellä, mutta kaiken jäsentäminen jatkuu varmasti pitkään sen jälkeen kun on jo palannut kotiin ja omaan työhön, omien ihanien asiakkaiden ja työkavereiden pariin. Varautukaa siellä siis jakamaan kokemukseni moneen kertaan :)
Viimeinen päivä Daya Nivasa -orpokodissa oli kaikin tavoin haikea, tulvillaan tunteita. Mutta päällimmäisenä oli kuitenkin ilo, kiitollisuus ja ystävyys. Saimme Niinan kanssa taas ottaa ohjat käsiimme koko aamupäivän ajaksi. Muutimme luokkahuoneen järjestyksen poistamalla kaikki turhat pöydät tilasta ja keräämällä kaikki yhteen isoon piiriin huoneen keskelle. Sister Hope lähti touhuumme mukaan taas innokkaasti, vahvalla luottamuksella meihin. Olimme saaneet Hope -ryhmään kaksi Australialaista vapaaehtoista, joten meillä oli mahdollisuus antaa kaikille ryhmäläisille kaipaamaamme yksilöllistä aikaa. Tunnelma luokassa oli aivan mahtavan rauhallinen, yleensä niin levottoman ja meluisan toiminnan vastapainoksi. Peaceful, sanoi Sister Hope. Herättelimme aisteja kaikin tavoin, keinoin ja kaikin välinein mitä vain löysimme ja keksimme. Pääasia oli kuitenkin se kehdenkeskinen huomio minkä pystyimme jokaiselle antamaan ja työn tekeminen rauhallisesti.
Veimme Hope -ryhmälle meistä muistona Pikku Prinssi -kirjan, toki Sri Lankan kielellä, sinhalalla kirjoitettuna. Sen lukeminen aloitettiin viimeisenä päivänämme ja Sister Hope lupasi käsi sydämellä, että kun se on luettu loppuun, se aloitetaan alusta uudelleen. Ja taas uudelleen.
Pienet teot, suuret vaikutukset. Niin moneen ihmiseen. Erityisesti varmasti meihin. Sister Hope halusi jutella meidän kanssa ennen lähtöämme ja kiitti meitä täydestä sydämestään, kyyneleet silmissään, kaikesta. Hän oli oppinut meiltä paljon ja jos antamistamme, itselleen ehkä mitättömiltäkin tuntuvista opeista, edes muutama jää elämään Daya nivasa -orpokodin Hope -ryhmän elämään ja Sister Hopen mieleen ja sydämeen, olemme todellakin onnistuneet siinä mitä lähdimme hakemaan, tekemään ja saavuttamaan. Äiti Teresan sanoin: "One thing I ask of you: Never be afraid of giving. There is a deep joy in giving, since what we receive is much more than what we give."
Kiitos Niina <3 Kiitos, että sain jakaa tämän kokemuksen kanssasi. Meidän ystävyys ja työn tekeminen yhdessä on saumatonta ja helppoa. Se on antanut, ja antaa minulle edelleen voimaa löytää itsestäni niin paljon enemmän rohkeutta ja herkkyyttä kohdata uusia asioita, mihin olisin itse täällä ikinä kyennyt. Ihailen tapaasi tehdä työtä, lähestyä ihmisiä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti heittäytymällä, täydellä sydämellä. Kiitos <3
Mervi
perjantai 5. heinäkuuta 2013
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
So, what do we have in program today?
Meidät vastaanotti kysymyksellään
iloisesti kupliva ja työlleen antautuva Sister Hope. Hän tuo olemuksellaan rauhan
omaan sisimpään, mutta samalla myös ison kaipuun ja kysymyksen siitä, mitä itse
voisi olla ja mitä oikeasti voisi antaa itsestään, jos vain ikinä osaisi. Hänen
tapansa kohdata kehitysvammaiset on jotain uskomatonta, niin välitöntä.
Kadehdin. Jos edes palan voisin hänen vakaumuksestaan ja antaumuksestaan saada
itselleni ja itseeni…
Mutta, me vastasimme hänen
kysymykseensä antamalla itsestämme sen minkä sillä hetkellä pystyimme. Ja onneksi
voimme kertoa, että se kaikki minkä annoimme, tuli puhtaasti meidän molempien
sydämistä. Hetket sormivärien kanssa sotkemisesta olivat käsittämättömän
vaikuttavia ja tempaisivat meidät molemmat täysillä mukaan siihen, mikä meille
on tärkeää ja mistä itse saamme voimaa jatkaa työtämme eteenpäin. Hope –ryhmän
kehitysvammaiset lähtivät antaumuksella mukaan toimintaan, kukin omalla
tavallaan ja omilla kyvyillään. Oli mahtavaa huomata, kuinka jokainen uppoutui
siihen mitä eteen tuotiin ja mitä meillä oli heille tarjota. Vaikka aikaa jokaisen
kanssa yksilölliseen työskentelyyn ei ollut, saimme mielestämme jokaiselle
heille sen tunteen, että juuri siinä hetkessä, se mitä tehdään, on tärkeää.
Sister Hope oli onnellinen. Ja hän myös näytti sen. Kiitti kaikesta mitä
teemme. Ja siitä mitä ryhmään tuomme. Tuntui, että kaikki se mitä tulimme
täältä hakemaan, löytyi. Ja se antoi matkalle sen merkityksen mitä etukäteen
oli toivonut, mutta suurempana kuin ikinä oli kuvitellut. Se kaikki pieni mitä
me pystymme täällä itsestämme antamaan, tulee todellakin moninkertaisena
takaisin. Sormivärimaalaukset koristavat nyt Daya Nivasa –orpokodin Hope-ryhmän
luokkahuoneen seinää, ja vaikka sillä kaikella on ehkä hyvin pieni merkitys
muille, niin meille itsellemme ja uusille ystävillemme, sillä on varmasti niin
suuri merkitys, että sitä ei voi edes sanoilla kuvailla.
Mervi
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Uuden viikon uusi alku
Aamulla töihin lähdettäessä
ilmassa oli paljon epäröintiä ja väsymystä. Aamupalan jälkeen olisi ollut ihana
vain sujahtaa takaisin peiton alle ja unohtaa työt tältä erää. Jostain saimme
kuitenkin voimaa lähteä taas kohti uutta päivää.
Sisarilla oli ollut viikonloppuna
seminaari ja sen vuoksi paikalla oli n. 15 sisarta ympäri Kandya. He olivat
tulleet tutustumaan Daya Nivasa-orpokodin toimintaan. Normaalisti vapaaehtoiset
jaetaan ryhmiin, mutta erityispäivästä johtuen näin ei tapahtunutkaan ja saimme
itse valita missä päivän työskentelemme. Päädyimme viimein samaan ryhmään, jota
olimme toivoneetkin jo viime viikolla. Toivoimme yhdessä työskentelemällä
voivamme saada itsestämme ammatillisesti enemmän irti, sillä tapamme tehdä
töitä on saumatonta ja aina emme tarvitse edes sanoja toista ymmärtääksemme.
Näin myöskin tapahtui ja se antoi rauhan ja varmuuden etsiä keinoja auttaa sekä
kehitysvammaisia että ryhmän työntekijöitä. Saimme Hope-ryhmän Sisarelta vapaat
kädet ohjata ryhmän toimintaa ja samalla näyttää ja opastaa omaa tapaamme tehdä
työtä. Siihen meillä olikin runsaat kaksi minuuttia aikaa, mutta aamupäivän
ohjelma rakentui kuin itsestään ja sanattoman kommunikoinnin kautta saimme
homman toimimaan. Päädyimme ohjaamaan yksinkertaisen yhteisen aistituokion
käsien stimuloinnin kautta. Löysimme tarvittavat välineet käsien pesuun sekä
käsien tuntoaistien herättämiseen. Vaikka välineiden puute orpokodissa on
huutava, saimme mielestämme kuitenkin jotain aikaiseksi ja monen
kehitysvammaisen kohdalla huomasimme, että panoksemme antoi heille paljon. Jo
pieni kahdenkeskinen jaettu aika ja intensiivinen läsnäolo riitti antamaan molemminpuolisen
hyvänolontunteen, vaikka itsestään tuntuikin, ettei taaskaan saanut annettua
tarpeeksi. Ryhmän Sisaren antama palaute oli kuitenkin erittäin positiivista ja
hänestä paistoi läpi innostuneisuus ja halu oppia ja ottaa vastaan lisää.
Tuntui hyvältä olla hetkessä niin täysillä mukana, että kaikki likaisuus, hajut
ja eritteet unohtuivat. Se, joka alussa oli ollut lähes mahdottomalta tuntuvaa,
tuntuikin nyt luonnolliselta ja oma ammatillisuuskin heittäytyi mukaan kuin
huomaamatta.
Työpäivän jälkeen kävimme
ostamassa seuraavaa päivää varten materiaalia, sillä ajatuksella, että
työskentelemme edelleen yhdessä, samassa vaikeavammaisten ryhmässä. Huomenna sotkemme
sormivärein.
Ei mitään hätää <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)