sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Auttamista yli rajojen

Reissusta on jo hyvä tovi, mutta edelleen toiminta jatkuu.
Ne jotka blogia ovat lukeneet, tietävät halumme auttaa. Se halu syntyi jo Kandyssa ollessamme.
Työpäivien jälkeen pohdimme, miten voisimme auttaa vielä vähän enemmän. Nyt niitä hetkiä ajatellessa se kaikki motivaatio, halu ja palo nostaa uudelleen päätään. Eikä turhaan.
Joulukuussa lähetimme paketin kohti orpokotia. Perille sen vei saksalainen ystävämme Iris. Paketti sisälsi kaksi kommunikaattoria, muutamia kommunikoinnin tukena käytettäviä kuvia ja kuvat jokaisesta ryhmän jäsenestä. Lisäksi pari uutta peiliä vanhan haljenneen tilalle.
Suuret kiitokset edelleen kaikille jotka asiassa auttoivat!!!

Nyt siis tiedämme, että paketti on varmasti mennyt perille. Kirjoitimme ohjeet kommunikaattorien ja kuvien käyttöön. Mutta osaavatko asiasta tietämättömät riittävästi hyödyntää saatuja välineitä? Käytetäänkö niitä? Miten niitä käytetään, jos käytetään?
Asia herättää monia kysymyksiä, joihin toivottavasti ajan kanssa saamme vastauksia. Olemme olleet yhteydessä Green Lionin koordinaattoriin, jolta toivomme saavamme edes vähän vastauksia kysymyksiimme.
Ja mistä sitä tietää, vaikka joskus pääsisi itse käymään uudelleen ja opastamaan kunnolla.

Mutta tässä vain tällainen pieni kertomus siitä mitä on tapahtunut reissun jälkeen.
Se, kiinnostaako teitä tietää sen enempää, on arvoitus. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä. Päivitämme varmasti blogia, kun siihen tulee aihetta. Lukekoon ne joita asia vielä kiinnostaa ;)





perjantai 12. heinäkuuta 2013

Reissun purkua

Jos sitä vielä koko reissua jotenkin yrittäisi niputtaa kasaan. 

Kandyssa oltiin pari viikkoa, jonka jälkeen lähdettiin mielestämme ansaitulle muutaman päivän lomalle Sri Lankan rannikolle. Lähtö Kandysta oli jokseenkin vaikea…myönnettäköön, että kyynelkin siinä vierähti. Kaikki se mitä orpokodissa oli koettu oli henkisellä tasolla niin valtavaa. Mutta eteenpäin on mentävä.
Ensimmäiseksi saavuimme Galleen. Rauhallinen paikka meren rannalla. Parvekkeella istuessa sai vilkuttaa valkoisiin koulupukuihin pukeutuneille tytöille ja pojille. Työt ja kaikki koettu oli vielä hyvin vahvana mielessä ja lomalle irrottautuminen oli vaikeaa. Matkamme jatkui Hikkaduwaan. Paljon turisteja, turistisuomea puhuvia paikallisia. Pari ensimmäistä päivää meni sille naureskellen mutta lopulta se alkoi tuntua tungettelevalta ja ahdistavalta. Meitä ei ole tarkoitettu rantalomalle.

Vielä viimeisinä päivinä saimme kokea jotain käsittämättömän koskettavaa. Lähdimme tuktukin kyytiin ajatuksena käydä vielä buddhalaisessa temppelissä. Kuskimme kuitenkin päätti näyttää meille jotain, mihin emme osanneet varautua. Hän vei meidät Tsunami Photo Museumiin. Sen kohtaaminen oli pysäyttävää. Museossa oli satoja kuvia orvoista lapsista, junaonnettomuudesta, kelluvista ruumiista, itkevistä vanhemmista. Kaikki se keveys, mitä lomapäivät olivat mieleen tuoneet vaihtuivat mielen raskauteen, suruun. Kuvia oli vaikea katsoa, tekstejä niiden alla vielä vaikeampi lukea. Kyyneleitä ei voinut estää. Meri, joka oli ollut heidän ystävänsä oli hetkessä vienyt yli 35 000 ihmisen hengen Sri Lankassa. Kaikkein puistattavinta oli kuulla kuskimme tarina siitä hetkestä. Hän oli ollut rannalla kun tsunami oli tullut ja selvinnyt siitä kaikesta vain yksinkertaisesti juoksemalla pakoon. Arvoitukseksi jäi, miten hän suhtautuu mereen nyt, sillä niin hiljaiseksi kokemus veti, että kysymyksiä ei voinut esittää.

Matkalla Hikkaduwasta lentokentälle osui eteemme vielä toinen vähintäänkin outo tilanne. Tien vieressä huomasimme kuinka ihmiset kantoivat ruumisarkkua. Nopealla vilkaisulla näytti, että he siirtävät sen paikasta toiseen. Tarkemmin kun tilannetta katsoi, edessä näki kukkia kantavia ihmisiä ja perässä kulki ihmisryhmä. Siis hautajaissaattue. Tilanne oli hyvin absurdi. Kaikessa sen outoudessaan hyvin koskettava.

Sri Lankassa vallitsi välittömyys. Vaikka ennen reissua mieliimme piirrettiin uhkakuvia ja se jollain tasolla varjosti lähtöä, niin paikan päälle saavuttua kaikki se hälveni. Ihmiset olivat ystävällisiä, joskus vähän turhankin tuttavallisia mutta liikkuminen ja oleminen maassa oli erittäin turvallista. Vielä on vaikea tajuta missä sitä on ollut ja kotiin palattua tuntuikin, että koko reissua ei ole tapahtunut. Pikkuhiljaa varmaan omaan tajuntaankin iskee kaikki se mitä oikeasti on tapahtunut. Kokemus, reissu, ihmiset ja maa säilyy lämpimänä muistona mielessä. Toiveissa palaan maahan joskus vielä uudelleen.


Suurimmat ja rakkaimmat kiitokset Merville <3 Teit reissusta uskomattoman ja unohtumattoman. Kaikki sujui niin vaivattomasti, vaikka alkuun mietityttikin miten niin tiivis yhteiselo sujuu J Vaikka työ olikin raskasta, niin sinun kanssa sitä tehdessä se muuttui kevyeksi. Oli joku johon tukea ja turvata. Yksin en olisi varmasti siitä selvinnyt, enkä kenenkään toisen kanssa olisi voinut reissua tehdä. Kiitos kaikista niistä kokemuksista ja muistoista joita yhdessä loimme. Niissä riittää sitten mummoina muisteltavaa. Kiitos <3

Niina

Ajatusten työstämistä

Reissu on nyt takana. Eilen saavuttiin takaisin Suomeen ja ajatukset on vähintäänkin sekavat. Jospa vielä viimeiset kirjoitukset tänne saisi niitä jotenkin selvemmiksi.

Viimeiset työpäivät olivat uskomattomia. Kandysta lähdettäessä olo oli haikea. Tuntui, että pieni osa itseä jäi Daya Nivasan orpojen luokse. Vaikka aluksi tuntui, että kokemuksesta ei saa mitään irti ja itsestä ei saa annettua sitä mitä haluaisi ja tarvitsisi, niin viimeisinä päivinä se kaikki vähä tuntui valtavan suurelta. Saimme tehdä Mervin kanssa töitä samassa ryhmässä ja se antoi omalle tekemiselle suuren määrän varmuutta. On valtavan vaivatonta tehdä töitä ihmisen kanssa johon pystyy luottamaan. Kun tietää, että toinen tekee sitä samaa työtä samalla antaumuksella ilman sen suurempia sopimuksia.
Viimeisinä päivinä Hope-ryhmän ohjelma ja ohjaus oli meidän vastuulla. Sisar hoiti päivän aloitukset ja lopetukset mutta ohjelma jäi yksin meille. Suunnittelimme kaikkien päivien ohjelmat edellisenä iltana ja kertasimme ne vielä seuraavana aamuna töihin mennessä. Kerroimme Sisarelle mitä olemme ajatelleet ja hän otti kaiken vastaan hymyssä suin. Se yksin jo antoi luottoa sille, että olemme antamassa ja kokemassa jotain suurta, vaikka se pieneltä itsestä tuntuikin. Se, että joku ottaa kaiken tietomme ja taitomme niin valtavalla ilolla ja mielenkiinnolla vastaan, antoi luottoa omaan osaamiseen. Vaikutti siltä, että ainoastaan Sisar Hope oli oikeasti kiinnostunut hyödyntämään meidän osaamistamme ja kokemustamme. Heti ensimmäisenä päivänä kerroimme johtavalle Sisarelle, mitä Suomessa teemme mutta tuntuu, että tieto ei tavoittanut tarvittavalla tavalla kaikkia. Toisaalta niin pienessä ajassa on mahdotonta edes yrittää vaikuttaa koko paikan toimintaan. Jos saamme jotain aikaiseksi yhdessä ryhmässä, ryhmässä johon meillä on eniten annettavaa ja joka eniten apuamme kaipaa, koen reissumme merkitykselliseksi.
Päivät kulkivat rennosti ja rauhallisesti. Ryhmässä on aina tehty kaikki hirveällä kiireellä. On ollut tärkeä saada paljon mahdutettua yhteen hetkeen. Mutta meidän ohjelmien tarkoitus oli rauhoittaa päivät ja antaa orvoille heidän kaipaamaansa kahdenkeskistä aikaa. Ja siinä me myös onnistuimme. Vaikka huoneen toisessa päässä oli meluavia lapsia, saimme jo pelkällä ryhmäjärjestyksellä aikaan harmoniaa. Kaikki näkivät toisensa ja olivat samaan aikaan mukana kaikissa tilanteissa. Vaikka meitä vapaaehtoisia olikin vain neljä kaikkia 13 orpoa kohtaan, pystyimme antamaan heille kaikille huomiota samaan aikaan pelkällä ympyrämuodostelmalla. Aiemmin kaikki istuivat pöytien ympärillä ja puolet ryhmästä jäi aina toiminnan ulkopuolelle, toiminta oli hajallaan ja ryhmässä vallitsi rauhattomuus.

Äh…voi kuinka ajatusten jäsentäminen tuntuukin erittäin vaikealta. Kaikki on hyvin sekaisin päässä. Tuntuu, että sormet eivät pysy aivojen mukana. Haluaisin kertoa niin paljon mutta kaikkea ei voi sanoin, ei edes kuvin kertoa…

Eniten koko vapaaehtoistyökokemuksesta sain. Sain kokemusta, luottoa siihen että taidan hyvinkin olla oikealla alalla. Kaikki ne iloiset ilmeet, joita vähällä saatiin aikaan, Sisaren kiitollisuus ja arvostus, hymyt, lämpö…rakkaus. Se on aivan valtavan suuri henkinen voimavara, jonka toivottavasti pystyy viemään mukanaan omalle työpaikalle. Koskettavin hetki oli kuitenkin se, kun ryhmän avustaja luki heille Pikku Prinssiä. Kirja on itselleni tärkeä monestakin syystä. Lukuhetkeä seuratessa kyyneleiden nieleminen oli vaikeaa. Oli mahtavaa nähdä koko ryhmä yhdessä niin rauhallisena ja keskittyneenä. Tyttö, joka normaalisti vaeltaa huoneessa, istui koko sen hetken tuolillaan ja kuunteli.


Vaikka nyt vieläkin tuntuu, että olisi voinut ehkä antaa vielä enemmän, olisi halunnut tehdä enemmän, niin pienet asiat muodostuvat ajan kanssa suuriksi. Ehkä saimme pienillä asioilla jotakin aikaan. Ehkä tässä ei todellakaan ole mitään hätää…

Niina

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Herkkyys kohdata

Kello 7.15. Vihreää teetä ja meren kohinaa. Yö oli pitkä. Heräsin ekan kerran jo yhdeltä ja aloin kuuntelemaan meren ääntä ja odottamaan hetkeä että on soveliasta nousta ylös. Mutta olipahan aikaa miettiä kaikkea kokemaansa ja yritän sitä nyt koota jotenkin järkeväksi. Vakuuttuen siitä, että teksistä tulee poukkoilevaa ja ilman mitään johtolankaa etenevää. Koittakaa kestää.

Reissuun lähtö oli monelta osin tosi vaikeaa, mutta tunne siitä, että tämä reissu täytyy tehdä juuri nyt, oli vahva. Maasta ja sen kaikista uhista varoiteltiin moneen otteeseen, monesta eri suunnasta. Vaikka itse oli varma ja rohkea, epävarmuus hiipi mieleen monta kertaan ennen lähtöä. Myös perheen ja lasten jättäminen muutamaksi viikoksi arvelutti lähipiiriä. Ennen matkaa juttelin moneen kertaan omien tyttöjeni kanssa ja sain heistä varmuutta. Roosan sanoin: Jos kaikki ajattelisivat, että kaikki pienikin hyvän antaminen itsestään, oman maan rajojen ulkopuolelle on turhaa, niin eikö maailma olisi aika karmaisevan kylmä paikka? Kiitos kotijoukoille kaikesta tuesta, varsinkin kotona häärivälle isälle, joka on nyt muutaman viikon ajan täyttänyt myös äidin paikan. Pian olen takaisin <3

Vapaaehtoistyöstä. Se on ollut jo pitkään unelmani. Halusin tehdä työtä nimenomaan omalla alallani, jotta saisin riuhdottua itsestäni ammatillisesti irti mahdollisimman paljon. Antaa ja saada. Kaikkien kokemusten purkaminen vielä täällä ollessa ei onnistu millään, on vielä liian lähellä, mutta kaiken jäsentäminen jatkuu varmasti pitkään sen jälkeen kun on jo palannut kotiin ja omaan työhön, omien ihanien asiakkaiden ja työkavereiden pariin. Varautukaa siellä siis jakamaan kokemukseni moneen kertaan :)

Viimeinen päivä Daya Nivasa -orpokodissa oli kaikin tavoin haikea, tulvillaan tunteita. Mutta päällimmäisenä oli kuitenkin ilo, kiitollisuus ja ystävyys. Saimme Niinan kanssa taas ottaa ohjat käsiimme koko aamupäivän ajaksi. Muutimme luokkahuoneen järjestyksen poistamalla kaikki turhat pöydät tilasta ja keräämällä kaikki yhteen isoon piiriin huoneen keskelle. Sister Hope lähti touhuumme mukaan taas innokkaasti, vahvalla luottamuksella meihin. Olimme saaneet Hope -ryhmään kaksi Australialaista vapaaehtoista, joten meillä oli mahdollisuus antaa kaikille ryhmäläisille kaipaamaamme yksilöllistä aikaa. Tunnelma luokassa oli aivan mahtavan rauhallinen, yleensä niin levottoman ja meluisan toiminnan vastapainoksi. Peaceful, sanoi Sister Hope. Herättelimme aisteja kaikin tavoin, keinoin ja kaikin välinein mitä vain löysimme ja keksimme. Pääasia oli kuitenkin se kehdenkeskinen huomio minkä pystyimme jokaiselle antamaan ja työn tekeminen rauhallisesti.
Veimme Hope -ryhmälle meistä muistona Pikku Prinssi -kirjan, toki Sri Lankan kielellä, sinhalalla kirjoitettuna. Sen lukeminen aloitettiin viimeisenä päivänämme ja Sister Hope lupasi käsi sydämellä, että kun se on luettu loppuun, se aloitetaan alusta uudelleen. Ja taas uudelleen.

Pienet teot, suuret vaikutukset. Niin moneen ihmiseen. Erityisesti varmasti meihin. Sister Hope halusi jutella meidän kanssa ennen lähtöämme ja kiitti meitä täydestä sydämestään, kyyneleet silmissään, kaikesta. Hän oli oppinut meiltä paljon ja jos antamistamme, itselleen ehkä mitättömiltäkin tuntuvista opeista, edes muutama jää elämään Daya nivasa -orpokodin Hope -ryhmän elämään ja Sister Hopen mieleen ja sydämeen, olemme todellakin onnistuneet siinä mitä lähdimme hakemaan, tekemään ja saavuttamaan. Äiti Teresan sanoin: "One thing I ask of you: Never be afraid of giving. There is a deep joy in giving, since what we receive is much more than what we give."

Kiitos Niina <3 Kiitos, että sain jakaa tämän kokemuksen kanssasi. Meidän ystävyys ja työn tekeminen yhdessä on saumatonta ja helppoa. Se on antanut, ja antaa minulle edelleen voimaa löytää itsestäni niin paljon enemmän rohkeutta ja herkkyyttä kohdata uusia asioita, mihin olisin itse täällä ikinä kyennyt. Ihailen tapaasi tehdä työtä, lähestyä ihmisiä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti heittäytymällä, täydellä sydämellä. Kiitos <3

Mervi

perjantai 5. heinäkuuta 2013

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

So, what do we have in program today?

Meidät vastaanotti kysymyksellään iloisesti kupliva ja työlleen antautuva Sister Hope. Hän tuo olemuksellaan rauhan omaan sisimpään, mutta samalla myös ison kaipuun ja kysymyksen siitä, mitä itse voisi olla ja mitä oikeasti voisi antaa itsestään, jos vain ikinä osaisi. Hänen tapansa kohdata kehitysvammaiset on jotain uskomatonta, niin välitöntä. Kadehdin. Jos edes palan voisin hänen vakaumuksestaan ja antaumuksestaan saada itselleni ja itseeni…

Mutta, me vastasimme hänen kysymykseensä antamalla itsestämme sen minkä sillä hetkellä pystyimme. Ja onneksi voimme kertoa, että se kaikki minkä annoimme, tuli puhtaasti meidän molempien sydämistä. Hetket sormivärien kanssa sotkemisesta olivat käsittämättömän vaikuttavia ja tempaisivat meidät molemmat täysillä mukaan siihen, mikä meille on tärkeää ja mistä itse saamme voimaa jatkaa työtämme eteenpäin. Hope –ryhmän kehitysvammaiset lähtivät antaumuksella mukaan toimintaan, kukin omalla tavallaan ja omilla kyvyillään. Oli mahtavaa huomata, kuinka jokainen uppoutui siihen mitä eteen tuotiin ja mitä meillä oli heille tarjota. Vaikka aikaa jokaisen kanssa yksilölliseen työskentelyyn ei ollut, saimme mielestämme jokaiselle heille sen tunteen, että juuri siinä hetkessä, se mitä tehdään, on tärkeää. Sister Hope oli onnellinen. Ja hän myös näytti sen. Kiitti kaikesta mitä teemme. Ja siitä mitä ryhmään tuomme. Tuntui, että kaikki se mitä tulimme täältä hakemaan, löytyi. Ja se antoi matkalle sen merkityksen mitä etukäteen oli toivonut, mutta suurempana kuin ikinä oli kuvitellut. Se kaikki pieni mitä me pystymme täällä itsestämme antamaan, tulee todellakin moninkertaisena takaisin. Sormivärimaalaukset koristavat nyt Daya Nivasa –orpokodin Hope-ryhmän luokkahuoneen seinää, ja vaikka sillä kaikella on ehkä hyvin pieni merkitys muille, niin meille itsellemme ja uusille ystävillemme, sillä on varmasti niin suuri merkitys, että sitä ei voi edes sanoilla kuvailla.


Mervi

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Uuden viikon uusi alku

Aamulla töihin lähdettäessä ilmassa oli paljon epäröintiä ja väsymystä. Aamupalan jälkeen olisi ollut ihana vain sujahtaa takaisin peiton alle ja unohtaa työt tältä erää. Jostain saimme kuitenkin voimaa lähteä taas kohti uutta päivää.


Sisarilla oli ollut viikonloppuna seminaari ja sen vuoksi paikalla oli n. 15 sisarta ympäri Kandya. He olivat tulleet tutustumaan Daya Nivasa-orpokodin toimintaan. Normaalisti vapaaehtoiset jaetaan ryhmiin, mutta erityispäivästä johtuen näin ei tapahtunutkaan ja saimme itse valita missä päivän työskentelemme. Päädyimme viimein samaan ryhmään, jota olimme toivoneetkin jo viime viikolla. Toivoimme yhdessä työskentelemällä voivamme saada itsestämme ammatillisesti enemmän irti, sillä tapamme tehdä töitä on saumatonta ja aina emme tarvitse edes sanoja toista ymmärtääksemme. Näin myöskin tapahtui ja se antoi rauhan ja varmuuden etsiä keinoja auttaa sekä kehitysvammaisia että ryhmän työntekijöitä. Saimme Hope-ryhmän Sisarelta vapaat kädet ohjata ryhmän toimintaa ja samalla näyttää ja opastaa omaa tapaamme tehdä työtä. Siihen meillä olikin runsaat kaksi minuuttia aikaa, mutta aamupäivän ohjelma rakentui kuin itsestään ja sanattoman kommunikoinnin kautta saimme homman toimimaan. Päädyimme ohjaamaan yksinkertaisen yhteisen aistituokion käsien stimuloinnin kautta. Löysimme tarvittavat välineet käsien pesuun sekä käsien tuntoaistien herättämiseen. Vaikka välineiden puute orpokodissa on huutava, saimme mielestämme kuitenkin jotain aikaiseksi ja monen kehitysvammaisen kohdalla huomasimme, että panoksemme antoi heille paljon. Jo pieni kahdenkeskinen jaettu aika ja intensiivinen läsnäolo riitti antamaan molemminpuolisen hyvänolontunteen, vaikka itsestään tuntuikin, ettei taaskaan saanut annettua tarpeeksi. Ryhmän Sisaren antama palaute oli kuitenkin erittäin positiivista ja hänestä paistoi läpi innostuneisuus ja halu oppia ja ottaa vastaan lisää. Tuntui hyvältä olla hetkessä niin täysillä mukana, että kaikki likaisuus, hajut ja eritteet unohtuivat. Se, joka alussa oli ollut lähes mahdottomalta tuntuvaa, tuntuikin nyt luonnolliselta ja oma ammatillisuuskin heittäytyi mukaan kuin huomaamatta.

Työpäivän jälkeen kävimme ostamassa seuraavaa päivää varten materiaalia, sillä ajatuksella, että työskentelemme edelleen yhdessä, samassa vaikeavammaisten ryhmässä. Huomenna sotkemme sormivärein.


Ei mitään hätää <3