Lähdimme tuk-tukilla hotellilta
ostoskeskukselle, jossa meitä oli vastassa Green Lionin koordinaattori jonka
oli määrä saattaa meidät työpaikalle ja samalla neuvoa millä bussilla sinne
pääsemme. Kun saavuimme kehitysvammaisten orpokodille, vastassa oli kuutisen
sisarta. Koska orpokoti on Äiti Teresan suojelema, sitä pitää yllä nunnat, eli
sisaret ja muutama paikallinen työntekijä. Yhdelläkään ei ole minkäänlaista
koulutusta työhön tai sen suurempaa tietotaitoa kehitysvammaisista. Kun
astuimme portista sisään näkymä oli karu ja lohduton. Kehitysvammaiset ottivat
meidät vastaan hymyillen, aivan kuten Suomessakin, mutta olotilat ja –suhteet olivat
jotakin aivan muuta kuin meillä. Se teki heidän kohtaamisestaan erittäin
haastavaa. Alun järkytys sai meidät jopa kavahtamaan kehitysvammaisen ihmisen
kosketusta ja koskettamista, joka järkytti meitä ammattilaisina, sillä tuntui
että kaikki ammattitaito, osaaminen ja kokemus valui lohduttoman sateen mukana
orpokodin likaisiin viemäreihin.
Meidän lisäksi paikalla oli viisi
vapaaehtoista, neljä Aasiasta ja yksi Suomesta. Päivä aloitettiin kymmenen
minuutin hiljentymisellä sisarien ja muiden työntekijöiden kanssa. Uskonto on
merkittävässä osassa orpokodissa…”Lord is my everything”. Hiljentymisen jälkeen
luettiin Äiti Teresan rukous ja vapaaehtoiset jaettiin viiteen eri
kehitysvammaisten ryhmään. Kolmessa ryhmässä on aikuisia, paremmin toimivia
kehitysvammaisia. Kaikki heistä eivät ehkä edes ole kehitysvammaisia, mutta
ovat vammojensa vuoksi joutuneet orpokotiin varhaisessa vaiheessa. Kahdessa
ryhmässä on vaikeimmin kehitysvammaisia lapsia ja nuoria. Niina pääsi yhteen
paremmin toimivien ryhmään ja Mervi joutui välittömästi kohtaamaan tilanteen
vaikeimman kautta, sijoittumalla vaikeimmin vammaisten ryhmään. Molempien
kokemukset seuraavana eriteltynä…
Mervi:
Tilanne veti hiljaiseksi ja
toimettomaksi, jopa lamaantuneeksi. Minä, joka työkaverini mukaan olen epänormaali
jos muutun rauhalliseksi, olinkin yhtäkkiä ihan flegmaattinen ja hiljaa. Tuntui,
että mihinkään asiaan ei osannut tarttua toivomallaan tavalla ja omaa
ammattitaitoaan epäili, eikä edes enää tiennyt oliko sitä laisinkaan. Olo oli
voimaton ja turhautunut. Ryhmässäni oli noin 12 vaikeavammaista. Ja välineitä
työn tekemiseen heidän kanssaan oli puhdas nolla. Kaikkialla oli vain likaa,
eritettä, vääristyneitä raajoja, hajua ja kurjuutta. Sisar, joka Hope –ryhmää veti,
puhkui onneksi intoa ja kupli työn tekemisen riemua. Hän koski kehitysvammaisia
varauksettomasti ja puhtaasta rakkaudesta. Oli vaikea vaan saada kiinni mistään
työtä ohjaavasta langasta…kaikki mitä tapahtui oli rauhatonta ja vedettiin läpi
kauhealla kiireellä… Kansainvälisten vapaaehtoisten työpanos näkyi pieninä
edistysaskeleina. Muutamat peruskuvat olivat käytössä, esim. hampaiden pesu
sekä kyllä ja ei, mutta niiden käyttöä ei hallittu laisinkaan. Kuvat näytettiin
kiireellä eikä kehitysvammaisille annettu aikaa, jotta he olisivat ehtineet
niihin reagoida. Positiivista oli kuulla Hope-ryhmän Sisarelta, että vuosi
sitten nämä vaikeavammaiset, jotka nyt istuivat kukin minkäkinlaisissa
lahjoituksena saaduissa pyörätuoleissa, olivat maanneet lattioilla tekemättä ja
kokematta mitään. Tunsin itseni tarpeettomaksi sivustaseuraajaksi, joka
mielessään vain kauhisteli kehitysvammaisten orpojen oloja ja tilannetta,
osaamatta edes koskea heihin. Kai kuitenkin oma kokemus työstä paistoi edes
jollain tavalla läpi, koska seuraavana aamuna kiinalainen vapaaehtoistyöntekijä
Michelle kysyi minulta, että olenko aiemmin tehnyt työtä kehitysvammaisten
kanssa. Tekemisestäni oli kuulemma paistanut läpi varmuus ja osaaminen. Voi
luoja, ja itse en tuntenut niistä kumpaakaan. Ehkä hän sai sen käsityksen
tilanteesta, jossa eräs tyttö tunki suuhunsa kokonaisen tulitikkuaskin. Aikani
seurasin kun Michelle yritti sitä onkia tytön suusta…yritys oli näin jälkikäteen
ajateltuna jopa humoristinen ;) . Hermo petti ja noukin tulitikkuaskin tytön
suusta ja ohjasin hänet paikalleen. Ainut toimintakyvynhippunen, joka
näyttäytyi minussa sinä päivänä. Illalla purettiin Niinan kanssa päivää
muutaman kaljan voimin, jotka muuten haettiin paikallisesta ”alkosta” roskalavojen
takaa. Kandy on pyhä kaupunki, joten alkoholia ei myydä ravintoloissa eikä
ruokakaupoissa. Siellä minä seisoin kaltereilla varustettujen luukkujen edessä
ja ostin kaljaa paikallisten miesten kanssa. (Neljä kaljaa maksoi muuten 400
rupiaa eli noin euron kappale). Purkaminen helpotti kaikkea sitä
turhautuneisuutta ja seuraavaan päivään lähdin kaikesta huolimatta toiveikkaana
siitä, että jotain voimme kuitenkin tehdä kehitysvammaisten hyväksi. Seuraava
päivä oli kuitenkin entistä karumpi kun minut sijoitettiin Kindness –ryhmään.
Ryhmässä oli kahdeksan 4-6 –vuotiasta lasta. Ja välineitä työn tekemiseen edelleenkin
puhdas nolla, tai oikeastaan vieläkin vähemmän. Ryhmän vetäjänä oli nainen,
jolla ei ollut mitään halua eikä edes yritystä tehdä lasten kanssa yhtään
mitään. Kokemukset olivat edellisenä iltana saavutettua mielen tasapainoa
horjuttavia ja epätoivo itsessäni oli käsin kosketeltavaa. Lisäksi orpokotiin
tuotiin sen päivän aikana kaksiviikkoinen tyttövauva, jolla oli huulihalkio ja
jalka kipsissä. Kehitysvammaisuuteen viittaavia ulkonaisia merkkejä ei ollut
ainakaan silmin havaittavissa. Orpokotiin tytön toi oma äiti ja isä…ja tyttö jäi sinne
pysyvästi. Sanaton.
Niina:
Kokemuksien ja koetun purkaminen.
Mistähän sitä edes aloittaisi… Ensimmäinen päivä oli jokseenkin tyrmäävä.
Vaikka ennen lähtöä oli yrittänyt valmistaa itseä ja kuvitella millaista työ ja
olot orpokodissa voivat olla, niin mikään ei valmistanut siihen mitä vastassa
oli. Tunteet ja tuntemukset heittelivät laidasta laitaan. Työpaikalle lähdin
täynnä tarmoa ja toivoa siitä, että voisin viedä mennessäni kokemukseni ja
osaamiseni alasta. Mutta paikalle päästyä olo oli lyöty. Miten voit antaa
itsestä sen mitä haluat, kun sinulla ei ole mitään millä työtä tehdä. Meille
sanottiin, että rakkaus ja välittäminen on se, mitä he tarvitsevat ja mitä
toivovat meidän antavan. Vaikka sitä kykenee antamaan ja tällä hetkellä se on
ainoa voimavara itsessä, niin tuntuu ettei oikeastaan tee mitään, koska itse
tietää kuinka paljon enemmän voisi oikeasti tehdä.
Tuntui, että heti ensimmäinen
katse tiloihin ja kehitysvammaisiin toi valtavan voimattomuuden tunteen. Kaikki
se mistä oli unelmoinut, mitä voisi viedä, tuntui pilvilinnoilta. Heillä ei ole
mitään. Varmasti Sri Lankan mittapuulla heidän olot ovat hyvät, heillä on
ihmisiä jotka ainakin jollain tasolla heistä välittävät, katto pään päällä ja
rajallinen määrä välineitä. Silti heidän tulevaisuutensa on lohduton,
lopullinen. Näillä resursseilla, tiedolla ja taidolla heillä ei ole
mahdollisuutta parempaan. Heillä tuskin edes on tietoa paremmasta. Liekö
monikaan päässyt koskaan orpokodin porttien ulkopuolelle. Sydäntä särkee katsoa
varsinkin sellaisia ihmisiä, joilla olisi paremmat edellytykset elämälle, jos
lähtökohdat olisivat erilaiset.
Itse työ on melko lailla vain
läsnä olemista. Ryhmä, jossa vietin tiistain ja keskiviikon on n. 12 naista. He
ovat eriasteisesti kehitysvammaisia, vaikkakaan Suomessa kaikki tuskin
minkäänlaista diagnoosia saisivat. Jokainen päivä aloitetaan hiljentymisellä ja
sen jälkeen vapaaehtoiset siunaavat jokaisen. Siunaaminen ja jumaluus ylipäänsä
tuntuvat ahdistavalta, pakolta, mutta en siihen sen enempää blogissa keskity,
sillä se ei ohjaa omaa työtäni. Hiljentymisen jälkeen on pieni aamujumppa,
jonka jälkeen aloitetaan tehtävät/työt. Tiistain työnä jokainen pujotteli
helmiä lankaan, josta sitten tehtiin kattokoriste. Ohjeistus oli erittäin
tarkka. Helmet täytyi laittaa juuri oikeassa järjestyksessä tai työtä
purettiin. Joillekin tehtävä oli erittäin haastava. Lanka piti saada
suunnilleen samankokoisesta reiästä läpi. Tehtävä oli jopa itselleni haastava,
kun käytössä ei ollut neulaa. Jotkut pujottelivat helmiä lankaan omassa
järjestyksessä kun ohjeistamaan ei ehtinyt. Heidän kasvoillaan oli iloinen,
tyytyväinen ilme. Sitten jo tehty työ purettiin ja käteen annettiin juuri se
oikean värinen helmi, joka kuului seuraavaksi laittaa. Eikö heille voisi antaa
onnistumisen tunnetta. Sitä, että he täysin itsenäisesti suoriutuvat tehtävästä
juuri niin kuin suoriutuvat, itsenäisesti. Ketä se palvelee, että heidät muokataan
samaan muottiin ja itseilmaisu, yksilöllisyys ja persoonallisuus tukahdutetaan.
Varsinkin kun kaikki ryhmässä olevat naiset eivät sinne edes kuulu…jos edes
koko orpokotiin.
Suurimpana haasteena ensimmäisenä
päivänä kaiken henkisen kuormituksen lisäksi koin kulttuurin ja kielimuurin. On
vaikeaa yrittää yhdessä tehdä ihmisen kanssa, joka vetää kädet pois ja puhuu
aggressiivisesti kielellä jota en ymmärrä. Tukiviittomat ja yleinen elekieli on
hyödytöntä. Kontaktia saa vain heidän omalla kielellä. Kai ongelmaksi
muodostuukin oma turhautuneisuus siihen, ettei saa tehtyä sitä mitä haluaisi
vaan joutuu tyytymään vähempään, olemattomaan.
Toisena päivänä töihin meno oli
jo helpompaa, kun tiesi mitä vastassa oli. Päiväohjelmakin oli mielekkäämpi.
Maanantaiksi harjoiteltiin esitystä, joka koostui laululeikeistä. Ihmetystä
herätti se, että mukaan ei otettu yhtä ihmistä, joka ei itsenäisesti kyennyt
liikkeitä suorittamaan. Sanottiin vain, ettei hän osaa ja hänet jätettiin
istumaan. Myöhemmin otin hänet mukaan ja tein liikkeet pitäen käsistä kiinni.
Vaikka hän hieman vastahakoisesti mukana olikin, pieni hymynkare kertoi siitä,
että olin saanut hänet mukaan johonkin, mikä häneltä on aiemmin evätty. Jo
pieni hymy sai aikaan tunteen onnistumisesta ja jonkintasoisesta osaamisesta.
Päivän päätteeksi saatu palaute sisarelta sai myös aikaan tunteen jostakin,
jota tunnen Suomessa samasta työstä.
Perjantaina ryhmäni vaihtui ja
siirryin pienten lasten ryhmään. Toimintatavoiltaan heistä löysi paljon samaa
kuin oman yksikön lapsista. Lähestyminen oli kuitenkin huomattavasti
vaikeampaa. Virtsan ja ulosteen haju oli vastenmielistä ja se loi mieleen
likaisen kuvan lapsista. Lähestyminen oli haastavaa. Minulle, joka en
normaalisti kavahda mitään eritteitä tai niiden hajua. Mutta nyt tuntui, että
itseni ja lasten väliin nousi suuri muuri. Tilanne oli henkisesti erittäin
vaikeaa kohdata. Lapset ovat lapsia, elivät he sitten millaisissa oloissa
tahansa, olivat he sitten terveitä tai eivät. Olosuhteet muokkasivat heistä
sen, mitä mielessäni koin. Normaalisti kohtaan lapset lämmöllä ja rakkaudella.
Mutta näistä lapsista mieleen muodostuneiden mielikuvien irti ravistaminen oli
haastavaa. Pienin askelin ja kosketuksin muuri pieneni ja lopulta pystyin
tekemään töitä samalla tavalla kuin normaalisti tekisin. Vaikkakaan itkevää
lasta en pystynyt ottamaan syliin, hän kun oli laskenut alleen. Oliko tilanne
vaikea sen takia, etten halunnut vaatteideni likaantuvan vai pelkäsinkö, että
saan lapsesta jotain tarttuvaa? Oli syy mikä tahansa, tunsin epäonnistuneeni.
Kaiken sen lian ja hajun takana oli kuitenkin vain pieni lapsi.