Työ

Lähdimme tuk-tukilla hotellilta ostoskeskukselle, jossa meitä oli vastassa Green Lionin koordinaattori jonka oli määrä saattaa meidät työpaikalle ja samalla neuvoa millä bussilla sinne pääsemme. Kun saavuimme kehitysvammaisten orpokodille, vastassa oli kuutisen sisarta. Koska orpokoti on Äiti Teresan suojelema, sitä pitää yllä nunnat, eli sisaret ja muutama paikallinen työntekijä. Yhdelläkään ei ole minkäänlaista koulutusta työhön tai sen suurempaa tietotaitoa kehitysvammaisista. Kun astuimme portista sisään näkymä oli karu ja lohduton. Kehitysvammaiset ottivat meidät vastaan hymyillen, aivan kuten Suomessakin, mutta olotilat ja –suhteet olivat jotakin aivan muuta kuin meillä. Se teki heidän kohtaamisestaan erittäin haastavaa. Alun järkytys sai meidät jopa kavahtamaan kehitysvammaisen ihmisen kosketusta ja koskettamista, joka järkytti meitä ammattilaisina, sillä tuntui että kaikki ammattitaito, osaaminen ja kokemus valui lohduttoman sateen mukana orpokodin likaisiin viemäreihin.

Meidän lisäksi paikalla oli viisi vapaaehtoista, neljä Aasiasta ja yksi Suomesta. Päivä aloitettiin kymmenen minuutin hiljentymisellä sisarien ja muiden työntekijöiden kanssa. Uskonto on merkittävässä osassa orpokodissa…”Lord is my everything”. Hiljentymisen jälkeen luettiin Äiti Teresan rukous ja vapaaehtoiset jaettiin viiteen eri kehitysvammaisten ryhmään. Kolmessa ryhmässä on aikuisia, paremmin toimivia kehitysvammaisia. Kaikki heistä eivät ehkä edes ole kehitysvammaisia, mutta ovat vammojensa vuoksi joutuneet orpokotiin varhaisessa vaiheessa. Kahdessa ryhmässä on vaikeimmin kehitysvammaisia lapsia ja nuoria. Niina pääsi yhteen paremmin toimivien ryhmään ja Mervi joutui välittömästi kohtaamaan tilanteen vaikeimman kautta, sijoittumalla vaikeimmin vammaisten ryhmään. Molempien kokemukset seuraavana eriteltynä…

Mervi:

Tilanne veti hiljaiseksi ja toimettomaksi, jopa lamaantuneeksi. Minä, joka työkaverini mukaan olen epänormaali jos muutun rauhalliseksi, olinkin yhtäkkiä ihan flegmaattinen ja hiljaa. Tuntui, että mihinkään asiaan ei osannut tarttua toivomallaan tavalla ja omaa ammattitaitoaan epäili, eikä edes enää tiennyt oliko sitä laisinkaan. Olo oli voimaton ja turhautunut. Ryhmässäni oli noin 12 vaikeavammaista. Ja välineitä työn tekemiseen heidän kanssaan oli puhdas nolla. Kaikkialla oli vain likaa, eritettä, vääristyneitä raajoja, hajua ja kurjuutta. Sisar, joka Hope –ryhmää veti, puhkui onneksi intoa ja kupli työn tekemisen riemua. Hän koski kehitysvammaisia varauksettomasti ja puhtaasta rakkaudesta. Oli vaikea vaan saada kiinni mistään työtä ohjaavasta langasta…kaikki mitä tapahtui oli rauhatonta ja vedettiin läpi kauhealla kiireellä… Kansainvälisten vapaaehtoisten työpanos näkyi pieninä edistysaskeleina. Muutamat peruskuvat olivat käytössä, esim. hampaiden pesu sekä kyllä ja ei, mutta niiden käyttöä ei hallittu laisinkaan. Kuvat näytettiin kiireellä eikä kehitysvammaisille annettu aikaa, jotta he olisivat ehtineet niihin reagoida. Positiivista oli kuulla Hope-ryhmän Sisarelta, että vuosi sitten nämä vaikeavammaiset, jotka nyt istuivat kukin minkäkinlaisissa lahjoituksena saaduissa pyörätuoleissa, olivat maanneet lattioilla tekemättä ja kokematta mitään. Tunsin itseni tarpeettomaksi sivustaseuraajaksi, joka mielessään vain kauhisteli kehitysvammaisten orpojen oloja ja tilannetta, osaamatta edes koskea heihin. Kai kuitenkin oma kokemus työstä paistoi edes jollain tavalla läpi, koska seuraavana aamuna kiinalainen vapaaehtoistyöntekijä Michelle kysyi minulta, että olenko aiemmin tehnyt työtä kehitysvammaisten kanssa. Tekemisestäni oli kuulemma paistanut läpi varmuus ja osaaminen. Voi luoja, ja itse en tuntenut niistä kumpaakaan. Ehkä hän sai sen käsityksen tilanteesta, jossa eräs tyttö tunki suuhunsa kokonaisen tulitikkuaskin. Aikani seurasin kun Michelle yritti sitä onkia tytön suusta…yritys oli näin jälkikäteen ajateltuna jopa humoristinen ;) . Hermo petti ja noukin tulitikkuaskin tytön suusta ja ohjasin hänet paikalleen. Ainut toimintakyvynhippunen, joka näyttäytyi minussa sinä päivänä. Illalla purettiin Niinan kanssa päivää muutaman kaljan voimin, jotka muuten haettiin paikallisesta ”alkosta” roskalavojen takaa. Kandy on pyhä kaupunki, joten alkoholia ei myydä ravintoloissa eikä ruokakaupoissa. Siellä minä seisoin kaltereilla varustettujen luukkujen edessä ja ostin kaljaa paikallisten miesten kanssa. (Neljä kaljaa maksoi muuten 400 rupiaa eli noin euron kappale). Purkaminen helpotti kaikkea sitä turhautuneisuutta ja seuraavaan päivään lähdin kaikesta huolimatta toiveikkaana siitä, että jotain voimme kuitenkin tehdä kehitysvammaisten hyväksi. Seuraava päivä oli kuitenkin entistä karumpi kun minut sijoitettiin Kindness –ryhmään. Ryhmässä oli kahdeksan 4-6 –vuotiasta lasta. Ja välineitä työn tekemiseen edelleenkin puhdas nolla, tai oikeastaan vieläkin vähemmän. Ryhmän vetäjänä oli nainen, jolla ei ollut mitään halua eikä edes yritystä tehdä lasten kanssa yhtään mitään. Kokemukset olivat edellisenä iltana saavutettua mielen tasapainoa horjuttavia ja epätoivo itsessäni oli käsin kosketeltavaa. Lisäksi orpokotiin tuotiin sen päivän aikana kaksiviikkoinen tyttövauva, jolla oli huulihalkio ja jalka kipsissä. Kehitysvammaisuuteen viittaavia ulkonaisia merkkejä ei ollut ainakaan silmin havaittavissa. Orpokotiin tytön  toi oma äiti ja isä…ja tyttö jäi sinne pysyvästi. Sanaton.

Niina:

Kokemuksien ja koetun purkaminen. Mistähän sitä edes aloittaisi… Ensimmäinen päivä oli jokseenkin tyrmäävä. Vaikka ennen lähtöä oli yrittänyt valmistaa itseä ja kuvitella millaista työ ja olot orpokodissa voivat olla, niin mikään ei valmistanut siihen mitä vastassa oli. Tunteet ja tuntemukset heittelivät laidasta laitaan. Työpaikalle lähdin täynnä tarmoa ja toivoa siitä, että voisin viedä mennessäni kokemukseni ja osaamiseni alasta. Mutta paikalle päästyä olo oli lyöty. Miten voit antaa itsestä sen mitä haluat, kun sinulla ei ole mitään millä työtä tehdä. Meille sanottiin, että rakkaus ja välittäminen on se, mitä he tarvitsevat ja mitä toivovat meidän antavan. Vaikka sitä kykenee antamaan ja tällä hetkellä se on ainoa voimavara itsessä, niin tuntuu ettei oikeastaan tee mitään, koska itse tietää kuinka paljon enemmän voisi oikeasti tehdä.  

Tuntui, että heti ensimmäinen katse tiloihin ja kehitysvammaisiin toi valtavan voimattomuuden tunteen. Kaikki se mistä oli unelmoinut, mitä voisi viedä, tuntui pilvilinnoilta. Heillä ei ole mitään. Varmasti Sri Lankan mittapuulla heidän olot ovat hyvät, heillä on ihmisiä jotka ainakin jollain tasolla heistä välittävät, katto pään päällä ja rajallinen määrä välineitä. Silti heidän tulevaisuutensa on lohduton, lopullinen. Näillä resursseilla, tiedolla ja taidolla heillä ei ole mahdollisuutta parempaan. Heillä tuskin edes on tietoa paremmasta. Liekö monikaan päässyt koskaan orpokodin porttien ulkopuolelle. Sydäntä särkee katsoa varsinkin sellaisia ihmisiä, joilla olisi paremmat edellytykset elämälle, jos lähtökohdat olisivat erilaiset.

Itse työ on melko lailla vain läsnä olemista. Ryhmä, jossa vietin tiistain ja keskiviikon on n. 12 naista. He ovat eriasteisesti kehitysvammaisia, vaikkakaan Suomessa kaikki tuskin minkäänlaista diagnoosia saisivat. Jokainen päivä aloitetaan hiljentymisellä ja sen jälkeen vapaaehtoiset siunaavat jokaisen. Siunaaminen ja jumaluus ylipäänsä tuntuvat ahdistavalta, pakolta, mutta en siihen sen enempää blogissa keskity, sillä se ei ohjaa omaa työtäni. Hiljentymisen jälkeen on pieni aamujumppa, jonka jälkeen aloitetaan tehtävät/työt. Tiistain työnä jokainen pujotteli helmiä lankaan, josta sitten tehtiin kattokoriste. Ohjeistus oli erittäin tarkka. Helmet täytyi laittaa juuri oikeassa järjestyksessä tai työtä purettiin. Joillekin tehtävä oli erittäin haastava. Lanka piti saada suunnilleen samankokoisesta reiästä läpi. Tehtävä oli jopa itselleni haastava, kun käytössä ei ollut neulaa. Jotkut pujottelivat helmiä lankaan omassa järjestyksessä kun ohjeistamaan ei ehtinyt. Heidän kasvoillaan oli iloinen, tyytyväinen ilme. Sitten jo tehty työ purettiin ja käteen annettiin juuri se oikean värinen helmi, joka kuului seuraavaksi laittaa. Eikö heille voisi antaa onnistumisen tunnetta. Sitä, että he täysin itsenäisesti suoriutuvat tehtävästä juuri niin kuin suoriutuvat, itsenäisesti. Ketä se palvelee, että heidät muokataan samaan muottiin ja itseilmaisu, yksilöllisyys ja persoonallisuus tukahdutetaan. Varsinkin kun kaikki ryhmässä olevat naiset eivät sinne edes kuulu…jos edes koko orpokotiin.                        

Suurimpana haasteena ensimmäisenä päivänä kaiken henkisen kuormituksen lisäksi koin kulttuurin ja kielimuurin. On vaikeaa yrittää yhdessä tehdä ihmisen kanssa, joka vetää kädet pois ja puhuu aggressiivisesti kielellä jota en ymmärrä. Tukiviittomat ja yleinen elekieli on hyödytöntä. Kontaktia saa vain heidän omalla kielellä. Kai ongelmaksi muodostuukin oma turhautuneisuus siihen, ettei saa tehtyä sitä mitä haluaisi vaan joutuu tyytymään vähempään, olemattomaan.

Toisena päivänä töihin meno oli jo helpompaa, kun tiesi mitä vastassa oli. Päiväohjelmakin oli mielekkäämpi. Maanantaiksi harjoiteltiin esitystä, joka koostui laululeikeistä. Ihmetystä herätti se, että mukaan ei otettu yhtä ihmistä, joka ei itsenäisesti kyennyt liikkeitä suorittamaan. Sanottiin vain, ettei hän osaa ja hänet jätettiin istumaan. Myöhemmin otin hänet mukaan ja tein liikkeet pitäen käsistä kiinni. Vaikka hän hieman vastahakoisesti mukana olikin, pieni hymynkare kertoi siitä, että olin saanut hänet mukaan johonkin, mikä häneltä on aiemmin evätty. Jo pieni hymy sai aikaan tunteen onnistumisesta ja jonkintasoisesta osaamisesta. Päivän päätteeksi saatu palaute sisarelta sai myös aikaan tunteen jostakin, jota tunnen Suomessa samasta työstä.

Perjantaina ryhmäni vaihtui ja siirryin pienten lasten ryhmään. Toimintatavoiltaan heistä löysi paljon samaa kuin oman yksikön lapsista. Lähestyminen oli kuitenkin huomattavasti vaikeampaa. Virtsan ja ulosteen haju oli vastenmielistä ja se loi mieleen likaisen kuvan lapsista. Lähestyminen oli haastavaa. Minulle, joka en normaalisti kavahda mitään eritteitä tai niiden hajua. Mutta nyt tuntui, että itseni ja lasten väliin nousi suuri muuri. Tilanne oli henkisesti erittäin vaikeaa kohdata. Lapset ovat lapsia, elivät he sitten millaisissa oloissa tahansa, olivat he sitten terveitä tai eivät. Olosuhteet muokkasivat heistä sen, mitä mielessäni koin. Normaalisti kohtaan lapset lämmöllä ja rakkaudella. Mutta näistä lapsista mieleen muodostuneiden mielikuvien irti ravistaminen oli haastavaa. Pienin askelin ja kosketuksin muuri pieneni ja lopulta pystyin tekemään töitä samalla tavalla kuin normaalisti tekisin. Vaikkakaan itkevää lasta en pystynyt ottamaan syliin, hän kun oli laskenut alleen. Oliko tilanne vaikea sen takia, etten halunnut vaatteideni likaantuvan vai pelkäsinkö, että saan lapsesta jotain tarttuvaa? Oli syy mikä tahansa, tunsin epäonnistuneeni. Kaiken sen lian ja hajun takana oli kuitenkin vain pieni lapsi.